Siipiä vaille

Siis apua! Olen niin rakastunut!! Ja en saa toisesta millään tarpeeksi ja koko ajan ikävä kun ei nähdä. Onneksi tunne on molemmipuolinen. Nyt oltu 3vrk tiiviisti yhdessä, jouluna oltiin erossa ja se oli kamalaa.  Kaikki tuntuu niin oikealta ja luonnolliselta. Suunnittelen kaikkea yhteistä, kuvittelen eläväni tämän ihmisen kanssa elämäni loppuun asti. Olen jopa hylännyt ajatuksen siitä että en koskaan asuisi kenenkään kanssa, voisin hyvinkin kuvitella asuvani hänen kanssaan.  Hiplaan koko ajan toista, pussailen huulet rohtuneiksi. Mikään toisen kosketus ei ahdista, päinvastoin jopa kädestä pitäminen saa vatsan pohjan kutiamaan, kaikki kosketus on niin ihanaa ja saa sähköä kehossa aikaan!  Ja tuntuu että ollaan oltu jo pitkä aika yhdessä vaikka ollaanki oltu vasta kaksi viikkoa!! 

Olen selkeästi laittanut päänkin tauolle terapian loputtua. En ajattele mitään enkä pohdi asioita, kai sen pelossa ettei ole ketään kenen kanssa niitä käsittelee. Toisinaan kuitenkin tulee jotain ja saatan nopeasti ajatella että tästä pitäis kirjoittaa terapeutille mutta heti muistaen että en voikkaan. JOnkun oivalluksenkin sain ekalla taukoviikolla mutta unohdin sen samantien.Aikaisemmin oivalluksia saadessani pohdin niitä paljon sillä mielin että voisin kirjoittaa terapeutille mutta nyt kun en enää voi niin oivalluskin jotenkin unohtuu heti samantien. Muistan sen että ei viimeksikkään mennyt ku vartti niin olin jo unohtanut enkä millään saanut palautettua sitä mieleeni.  Mutta jotain kummaa on sattunut. Olen ollut salaisesti ihastunut yhteen ihmiseen toista vuotta kuvitellen tunteen olleen yksipuolista. No eilen sain tietää että se ei ollutkaan yksipuolista vaan hän on tuntenut samoin lähes yhtä kauan... Saa nähdä mitä tästä tulee... Mutta yön vietimme yhdessä. Tämäkin on ny...

Voihan perhana että ahdistaa syödä noita lääkkeitä... Annosta piti nostaa kahteen iltaisin. Mutta yhä edelleen ne ilkkuu joka ilta että "olet sairas" "Päästäsi sairas". Itse ääniin ja ahdistukseen ei ole vielä vaikutusta mutta vasta keskiviikosta syönyt kahta. Uneen kyllä vaikuttaa, ehkä jopa liikaa koska välissä nukun niin syvää unta ja herään siitä syvästä unesta kellon soittoon ja on vaikea kiskoa itseään hereille. Onneksi työaikani seuraavat kolme viikkoa ovat ihan erit kuin normisti. Työt alkaa joko klo 9-30 tai 13 riippuen kumpaan vuoroon menen. Sovittiin että syön nyt ainakin kuukauden tuolla kahdella pillerillä ja sitten jos ei vaikutusta niin lopetetaan ja vaihdetaan. Menin kuin meninkin viimeisellekin käynnille. Taistelua se oli mutta niin vain menin. Terppanihan on sanonut että yleensä kun hänelle tulee asiakas niin aluksi on vaikeaa mutta jossain vaiheessa hän huomaa että potilaan olo helpottuu mutta että minun kohdalla näin ei ole käynyt vaan käynn...

No nyt se on (ehkä) loppu (virallisesti viikon päästä) Ei niinkään niinkuin pitäis vaan koska todennäköisesti seuraava eli viimeinen kerta menee niin että en kykene... Tätä kamppailua että pystynkö vikaan kertaa vai en, olen käynyt jo kesätauon loppumisesta alkaen. Välissä voitolla on ollut että en pysty, välissä on tuntunut että kyllä pystyn mutta nyt tänään kun oli ns toiseksi viimeinen kerta niin koko käynnin ajan päässäni oli meteli jossa huudettiin suureen ääneen että ei, ei todellakaan mennä seuraavalla kerralla, että TÄMÄ ON VIIMEINEN KERTA. TÄMÄ ON!! Olen ostanut lahjan ja tehnyt itse kortin ja kun tulin terapiasta kotiin niin samantien tein niille kuoren ja kirjoitin osoitteeN yms ja punnitsin painon. Hyvin selkeästi on tilanne näköjään se että en ole menossa viimeiselle kerralle. 99 % varmuudella koska yritän kuitenkin tsempata siihen että pystyisinkin...  En tiedä miksi se tuntuu vaikealta... Jossain vaiheessa pelkäsin että tunteet tulee esiin tai että romah...

Enää kolme käyntiä terapeutilla! Tänään se kolmanneksi viimeinen. Ja näyttää sille että en kykene tuohon viimeiseen kertaan. Jo kesän lopusta olen kamppaillut asian kanssa, että kykenenkö viimeiselle kerralle vai en.  Edellinen 6.5 v terapia loppui niin että en mennyt viimeiselle kerralle, en vain pystynyt hyvästelemään. Oli sovittu aikaisemmin että käyn sitten 6 kk päästä kertomassa kuulumisia ja kotiin tulikin aika ja siinä kävin kyllä. Mutta en ns viralliseen viimeiseen kertaan kyennyt. Se terapiahan kyllä muutenkin päättyi katastrofisesti. Mutta nyt näyttää tässäkin että en kykene viimeiselle kerralle. Tämäkin terapiahan loppuu taas vastoin minun toivetta mutta onneksi kuitenkin syistä jotka ei johdu minusta (aikaisempi loppui koska en enää edistynyt) mutta silti on liian pelottavaa mennä viimeiselle kerralle. Onkohan se sitä että minun tunteet on olleet koko tämänä 5.5 v piilossa itseltäni ja terapeutiltani ja pelkään että nyt vikalla kerralla romahdan ja koska se on ...

Nonih, käyty lääkäritapaamisessa jossa terapeuttinikin oli mukana.  Lopputulos on ilmeisesti se että hoitoon tulee ns tauko, noin puoli vuotta jonka aikana kuljen ainoastaan psykofyysissä fysioterapiassa suht säännöllisesti. Sen lisäksi käyn tuon puolen vuoden aikana kerran tai kaksi nykyisen terapeuttini luona. Tämän/näiden tapaamisten tarkoitusta en nyt oikein ymmärtänyt. Oliko tarkoitus että terapeutti jotenkin tsekkaa vai mitä... Mutta seuraava lääkäritapaaminen on puolen vuoden päästä jolloin taas päätetään jatkosta että mitäs sitten ja miten on mennyt. Lääkäri hylkäsi aika suoralta kädeltä ajatuksen että jäisin julkiselle puolelle ja aloittaisin jonkun uuden kanssa. Kuulemma ketään traumaosaajaa ei ole tarjolla. Lisäksi minulle määrättiin psykoosilääkettä jonka lääkäri toivoo auttavan mun sisäisen kaaoksen kanssa niin että se ehkä rauhottuisi. Olin nauhoittanut itseäni nomi 3 tunnin ajalta kun olin viime perjantaina töissä. Koostin siitä noin 2 minuutin pätkän jo...

Äitini kävi yökylässä.  Hän kertoi omasta menneisyydestään surullisen asian ja sanoi että olen ainoa jolle hän on sen kertonut.  Ja mitä tunsin minä! EN YHTÄÄN MITÄÄN!!!  Olin täysin kylmä, tunteeton. Havaitsin sen heti siinä tilanteessa. Olisin niin halunnut jotain tuntea, olisin halunnut jotenkin ilmaista empatiaa, lämpöä rai jotain. Mutta ei, ei mitään, ei minkään tunteen vilaustakaan. Ainostaan ahdistusta siitä että en tunne mitään. Yritin sitten sanoin teeskennellä empatiaa, kauhistusta yms mutta tuskin meni läpi koska se oli niin ponnetonta ja epäaitoa. Toisaalta äitikin puhui aika "tunteettomasti" siitä asiasta, paitsi siinä ihan alussa havaitsin kyllä että paljastus ei ollut helppo mutta alun jälkeen puhuimme molemmat ilman tunnelatauksia. Heti kyllä itse havaitsin ja ymmärsin että olen ihan tunteeton tilanteessa jossa olisi pitänyt olla ehkä surua, myötäempatiaa, rakkautta, huolenpitoa, lohdutusta tms Yritin jatkaa juttua seuraavanakin päivänä että josp...

Luin jostain vertaisryhmästä että eräs ihminen oli psykofyysisessä fysioterapiassa ollut terapeutin kanssa altaassa ja kokenut sen erittäin hyväksi kokemukseksi. Tästä innostuin itsekin koska vesi on ollut minulle elementtinä erittäin rauhoittava ja turvallinen (tiettyyn rajaan asti). Rakastan kellumista vedessä ja siinä on tila jossa ainoastaan kykenen keholtani olemaan täysin rento, niin rento kuin keho voi olla. Ja sen rentuden helposti kelluessa itsekin ymmärtää koska mitä rennompi keho on kelluessa sitä pinnemmassa se on ja minä voin olla niin rentona että noin puolet minusta on veden yläpuolella kelluessa.  Toisaalta pelkään vettä mutta vain silloin kun olen tilanteessa jossa jalat ei ylety pohjaan. Silloin minuun iskee pakokauhu ja paniikki ja pelkään hukkuvani. Ja se tulee samantien kun en ylety pohjaan, vaikka se pohja olisi alle puolen metrin päässä uimalla. Uimahallissa kykenen uimaan syvässä päässä jos uin koko ajan altaan reunaa jotta tiedän että voin sekunnissa t...

Kävin patikoimassa, eilen lähdin ja tänään kotiin. yli 38 km ja lähes 60 000 askelta. Yön olin laavussa. Eilinen päivä oli suht helppo vaikkakin mittavirheen vuoksi matkaa tuli yli 2 km suuntaansa enemmän ja siksi lopussa tuli kiire jotta ehtii perille ennen täyspimeää. Viimeiset pari kilsaa kävelin otsalampun valossa.  Yö meni huonosti, koska olin unohtanut lääkkeeni ja kuivamuonani kotiin. Kuivamuonan unohdus ei onneksi ollut katastrofi koska muuta ruokaa oli tarpeeksi.Vaikka minulla ei ole varsinaisesti unilääkkeitä niin minulla on lääkkeitä jotka vaikuttaa unen laatuun sekä lääkkeitä joissa sivuvaikutuksena on väsymys. Niipä murehdin jo etukäteen unen laadusta ja kun tiesin että nukun ylipäätään huonosti vieraissa tilanteissa niin uni oli jo etukäteen pilattu. Menin nukkumaan jo ennen 21 koska meillähän on siihen aikaa jo säkkipimeää. Nukuinkin muutaman tunnin suht hyvin. Makuupussissa oli lämmin ja vaikka alusta oli ajoittain liian ohkainen niin pussissa oli mukava olla....

Kun minulla oli viime terapian jälkeen ahdistus koko illan ja seuraavan yön niin että lähdin töihin sitten turvonneilla luomilla. Kuitenkin ekaa kertaa ikinä tuollaisen ahdistus/itkukohtauksen aikana tuli mieleen se että minulla ei ole ketään kelle esim soittaa tässä olotilassa!! Koskaan aikaisemmin (muistaakseni) en ole edes ajatellut että siinä tilassa voisi soittaa jollekin, se on ollut itsestään selvää että yksin siitä on selvittävä. Asuessani edellisessä paikassa minä saatoin kesken kohtauksen lähteä käymään äidin tai siskon luona mutta vain saadakseni hengähdystauon koska sinä aikana se olotila tavallaan meni talviunille. Mutta palatessa kotiin se tuli takaisin, joskus laimeampana. En puhunut olosta äidille enkä siskolle. Mutta nyt tuli mieleen se että oispa joku jolle soittaa vaikka samantien tajusin senkin että mitä edes sanoisin jos voisin soittaa?? En osaa avautua enkä osaa sanoittaa olojani niin mitä silloin voisi edes sanoa? Ehkä vain itkeä siihen puhelimeen? Mutta kun...

Viisi kertaa enää terapiaa jäljellä, VIISI! Pelottavaa, ahdistavaa, lamaannuttavaa.  Ja yhä enemmän joudun kamppailemaan sen kanssa että miten pystyn menemään seuraavalle kerralle. Tiedän jo että en pysty käymään kunniallisesti loppuun, en kestä ajatustakaan että jättäisin oikeat hyvästit/heipat, hajoan kyllä siihen paikkaan. Niinpä tiedän että jossain vaiheessa ennen loppua lakkaan vain menemästä. Tällä hetkellä tuntuu että lakkaan nyt jo, en mene seuraavalle kerralle enään. Vielä olisi kaksi kertaa ja sitten ois lääkäritapaaminen jossa pitäisi päättää jatko ja yritän kovasti tsempata että sinne asti pystyisin vielä menemään jotta edes sen saisi "aikuismaisesti" ratkaistua. Mutta alkaa olla jo liian rankkaa käydä että en tiedä.  Se on kai tämä että en voi paljastaa tunteitani ja tiedän että se on jo lähellä, tänään oli terapia ja olin aika monesti jo itku kurkussa. Pelottaa tulevaisuus, ahdistaa. Tiedän että on ollut tavoitteena että tunteeni tulisivat esiin mut...

Taas kävin leukanivelen takia seurannassa suu/leukakirurgilla. Nyt sain sen ottamaan röntgenin leuoistani mutta jotenkin niin selvää että hän on päättänyt että mulla on se mitä hän on sanonut eikä muuta osaa/kykene edes ajattelemaan. Olen käynyt pari kertaa voice massage käsittelyssä ja se terapeutti kirjoitti lapun mukaan mulle lääkäriin jossa kertoi kaikki testit mitä tehtiin eka kerralla ja että niiden perusteella EI ole hänen mielestään kyse leukanivelen välilevystä. Mutta lääkäri ei kunnolla edes lukenut koko lappu, silmäili ja sanoi vain että varmaan ihan hyviä asioita tuossa tehty, että venyttelyt on hyväksi. Muuta ei kommentoinut. Ja vaikka osa "oireistani" on lääkärinkin mielestä vääränlaisia vaivaan minkä on diagnosoinut niin silti ei suostu edes ajattelemaan muuta vaihtoehtoa. Lisäksi hän sanoi että se vaiva olisi pitänyt mennä jo ohi. Ja että ehkä kipuni on vain kroonistunut ja vaiva onkin jo parantunut mutta minä luulen siinä olevan kipua. Kuva otettiin ...

Terapeutti taas puhui siitä että kuinka hänellä on olo että pidän hänet tosi kaukana itsestäni. Että jotkut asiakkaat taas haluaa pitää hänet tosi lähellä ja saattaa jopa sanoa että heillä on paha mieli ja voisiko terapeutti halata ja lohduttaa häntä. Minä ihan kauhistuin noiden ihmisten puolesta. Siis minua alkoi ahdistamaan toisten ihmisten puolesta se että he haluavat terapeutin halaavan heitä. Minä kuolisin ahdistukseen ja tuollainen on täysi mahdottomuus edes kuvitelmissani.  Mutta tätä "ilmiötä" eli sitä että en päästä terapeuttiani ollenkaan lähelle, pitäisi jotenkin päästä ymmärtämään ja ratkomaan jotta Kelaterapia tulisi mahdolliseksi. En tiedä, olen nyt siis 5 v kulkenut hänen luonaan enkä mitenkään tietoisesti pidä häntä niin etäällä kuin hän sanoo. Pidän ylipäätään kaikki ihmiset tosi etäällä jo siitä syystä että olossani on aina ihmisten/ihmisen seurassa paljon ahdistusta. Viimeksi sanoinkin terapeutille että oliskohan minulla yhtään helpompi olo jos välissä...

Tämä on humalaisen kirjoitus mutta silti. Minä olen ollut jo 12 v yksin, eikö se riitä jo?? Enkö jo ole ansainnut jotain?? Tänään kävin tutustumasas paikalliseen ja lahkeeseen tarttui VARATTU sormuksella oleva mies!! Ja joku osa minusta ei olisi edes siitä välitätnyt mutta ONNEKSI toinen osa se jonka velvollisuuen ja oikeudentunne on korkein, välitti. Niinpä jätin sen tyypin tien poskeeb' Mutta olen niin ÄÄRIMÄMISEEN VÄSYNYT TÄHÄN YKSINÄISYYTEEN!! Olen vaäsynty kaikkeet!! Mikä aika on tarpeeksi?? KOska olen omasta mielesätni ansainnut jotain muutakin kuin yksinäisyyttä?? Joku vain, joku jolle kelpaan, joku joka edes vähän lievittää tätä yksinäisyyttä. En vain jaksa!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ansaitsnko ikinä omasta mielestä jotain hyvää elämääni?? eN JAKSA TÄÄT YKSIÄNÄISYYTTÄ!!

Kävin taas psykofyysisessä fysioterapiassa. Yhdessä harjoituksessa piti kuulostella kehoa ja mm että tuntuuko molemmat puolet samanlaiselta. Olipa hassu tunne kun tajusin että puolet on ihan erilaiset! Vasen puoli oli jäätävän painava, siis todella painava. Niin että tosi nopeasti alkoi vasemman puolen takamukseen sattumaan kun se painautui niin raskaasti kovaa penkkiä vasten. Kun taas oikea puoli oli jopa tavallaan ilmassa, ei tuntunut kosketusta lattiaan eikä penkkiin vaan olo oli kuin se leijuisi noin pari senttiä lattian ja tuolin yläpuolella, se oli höyhenkevyt ja tuntui että se voisi karata ilmaan koska vain.   Liittyyköhän tämä tähän dissoon vai kehon lihasjumeihin? Se vain että tuli puhe lääkäristä joka mulla on nyt marraskuussa niin tämä fysioterapeutti kuulemma ruukaa myös olla noissa lääkäritapaamisissa mukana. Voihan kiesus!! Siitä vasta järkky ahdistus seurasi koska jo nyt kun terapeutti ja lääkäri tapittavat kahtena silmäparina minua niin ahdistus on aina korkea...

Nyt terapiassa väännetään koko ajan sitä miten minun hoito jatkuu. Marraskuussahan on viimeinen traumaterapiakerta ja jatko on auki. Taas terapeutti sanoi että sitä että sairaanhoitopiirin silmissä olen todennäköisesti niin "hyvävointinen" että saattaisi jopa olla että minä en pääsisi edes terapiajonoon jollekin toiselle. Koska olen työ- ja toimintakykyinen, koska en ole sairaslomilla psyykkisten asioiden vuoksi, en syö juurikaan lääkkeitä enkä tarvi psykiatrilääkärin palveluja. Ahdistava ajatus että pitää jotenkin romahtaa että ois oikeutettu palveluihin.  Täällä noin vuosi sitten yhdistyi kaupungin mielenterveys/päihdepuoli sekä sairaanhoitopiirin psykiatrinen puoli. Minä olen siis ollut sairaanhoitopiirin asiakas. Ja sairaanhoitopiirin periaate on ollut että hoitoa tarjotaan niin kauan kun on tarve ja taas kaupungin puolella sitä rajataan ja pituuksia seurataan.  Mutta tuosta "romahtamisesta" ja "pärjäämisestä" on kyllä puhuttu useinkin ter...

Jatkoin edellisen pohtimista ja tulin osittain sihen tulokseen että pahin este ajatusten vapaudelle on häpeä. Edelleen se jatkuvasti läsnä oleva häpeä, varsinkin kun olen muiden ihmisten seurassa. Koen niin pahaa häpeää olla omissa nahoissani että olo on itsestään ahdistava ilman että mistään vaikeasta on puhuttukkaan ja siksi ajatus ei kulje. Ja siksi se meteli tulee päähäni isoimmilleen koska se peittää osin sitä häpeää sen verran että kuitenkin kestän olla tilanteessa. Ilman sitä meteliä se häpeä olisi vieläkin käsin kosketeltavampaa ja siten lamauttavampaa. Se meteli, niin ironista kuin onkin, koostuu moitteista ja haukkumisista päälimmäisenä, alla myös muiden osien ääniä mutta se meteli pitää häpeän sen verta kurissa että tilanne on juuri ja juuri siedettävä. Se meteli mahdollistaa sen että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla, pystyn ylipäätään keskustelemaan asioista.  Mutta mitä voin tehdä häpeälle, sellaiselle häpeälle jolle ei ole sanallista syytä...  Se on kokona...

Sanoin terapeutille tänään että minusta mikään ei estä minua puhumasta ja siinä olin oikeassa, mikään/kukaan ei tule ajatusten ja puhumisen väliin vaan joku estää ajattelemasta. Se este tulee siis jo aikaisemmin. Ois ehkä helpompi murtaa tämä muuri jos kyse olisi siitä että en saa ajatuksiani vain sanottua mutta ei, en osaa ajatella yhtään samalla tavalla kuin kotona kirjoittaessa. Ja luulen että tämä "ajatuskatko" siellä on sellainen että en pystyisi siellä edes kirjoittamaan koska ajatteleminen/analysointi yms on vain niin erilaista kuin yksinään.  Onko siis kyse jostain vireystilasta? Sekö estää järkevien ajatusten kulkemisen.  Toisaalta muiden kanssakäymisessä pääni sisäinen meteli ja huuto on niin paljon isompaa että ehkä siksi päähän ei edes mahdu järkeviä ajatuksia tai vapaata ajattelua. Se on niin turhauttavaa kun ei osaa ajatella eikä analysoida eikä tehdä oikein edes johtopäätöksiä terapiassa!!! Ja kotona sitten kaikki on paljon kirkkaampaa ja selkeämpää......

Viime terapiassa puhuttiin mm luottamuksesta, siitä että en päästä ihmisiä lähelleni ja mm siitä että avioliittoni olen aika hyvin käsitellyt läheisteni kanssa koska siinä asiassa en ole ns jumissa eikä se rajoita nykyelämääni. Tätä kaikkea pyörittelin kotona ja tajusin että minulla on täysin käsittelemättä se mitä tapahtui ekan mielenterveyshoitajani kanssa sen kuuden vuoden yhteistyön loppuosassa noin viimeisen vuoden aikana. Ja että se on ehkä yksi iso syy sille että en ole nykyistä terapeuttiani päästänyt oikeastaan ollenkaan lähelleni ja sisälleni. En ole itse sitä tajunnutkaan, ihmetellyt vain että miksi pidän hänet niin kaukana vaikka haluaisin että tilanne olisi toinen. Mutta miten ja missä ja kenen kanssa sitten käsitellä noi vanhat kokemukset joista aikaakin jo yli 6 vuotta, se on taas ihan toinen tarina. Osa on niin kipeitä että pystynkö edes niiden käsittelyyn... Toisaalta koen kauhean syyllisyyttä jos jotenkinkaan negatiivisesti alan puhumaan ekasta terapeutista koska...

Nyt on ollut kumma ahdistus päällä, niin ettei varsinaisesti mitään syytä ahdistukselle. Siis en tiedä miksi tai mikä ahdistaa... Tätä on nyt ollut noin viikon kehossa.  Ahdistaa vain... kaikki ahdistaa ja toisaalta ei mikään erityinen. Sisäistä tärinää on taas myös koko ajan olossa, siis olotila että ihan kuin palelisi niin että hampaa kalisee mutta se on vain sisällä eli oikeasti ei palele eikä keho tärise. Ilmeisesti tämän olon takia en ole voinut viikkoon nukkua kunnolla, öisin toi sisäinen tärinä tuntuu vielä enemmän. Päivällä siihen ei touhujen keskellä aina niin kiinitä huomiota. Edes Opamox yhdessä lihasrentouttajan kanssa ei auttanut yöuniin.  Nyt on toinen ja samalla tällä erää viimeinen lomaviikkoni. Toisaalta töihinkin meno ahdistaa kuin myös tuleva muutto. Toisaalta myös osa on ihan innoissaan muutosta ja osa odottaa töihinkin paluuta koska rutiinit! Yksinäisyys rassaa ihan hitokseen välillä mutta toisaalta tietoisuus siitä että seurustelu  ois myös ...

Aika vierähtänyt reissatessa. Olen ollut tuon jalkapohjan kalvojänteen tulehduksen vuoksi kolme viikkoa saikulla ja oikeastaan nyt vasta eka varsinainen lomaviikko siis. Kaksi ekaa saikkuviikkoa vietin aika lailla kotikylässäni koska jalan vuoksi en saanut sitä rasittaa eli kaikki patikointi, retkeily ja pitempi pyöräily oli kielletty ja pää olisi hajonnut kaupungissa jouten olossa. Pulikoinut olenkin sitten 2-3 kertaa päivässä, se onnneksi on ollut sallittu.  Viime viikon olin "kuskina" eli käytin äitiäni eteläsuomessa reissussa niin että vein äidin hänen veljensä luo josta nämä jatkoi matkaa Ruotsin puolelle ja itse jäin serkkuni luo siksi aikaa kyläilemään. Serkku jonka luona olin on lapsuuden tuttuni sillätavalla että hän oli välissä pitemmät pätkät "hoidossa" tätini luona yhtä aikaa kuin minä. Mutta hän siis asui noin vuoden yhteensä tätini luona ja minä kävin siellä päivät hoidossa. Minä olin tuohon aikaan noin 1-4 vuotias ja serkkuni pari vuotta vanhempi...

Paskanmarjat noi mitään uusia muistoja olleet, mitä edelliseen kirjoitin. Todennäköisesti olen noista jo kirjoittanutkin blogini aika alussa, en tiedä olenko tuonut tänne ne mutta ainakin vanhassa uskon olevan samat muistot vaikkakin ehkä toisella tavalla.  Hiton ärsyttävää, että unohtaa, muistaa, unohtaa muistaneensa ja taas muistaa ihan kuin se olisi ihan uusi muisto!!!  Varsinkin kun samalla ajattelee takauman jälkeen että tämä on toisaalta hyvä juttu, että muistaminen vie eteenpäin ja edistää. Että tätä terapiassakin haetaan, että asiat alkaa tuntumaan siltä miltä niiden pitäisi tuntua niin menneet kuin tulevatkin. Että kivusta ja ahdistuksesta huolimatta "oikeat" takaumat ovat hyvä asia!! Ja sitten myöhemmin tajuaa että ei jumankauta tämä ole mikään uusi muisto, vaan sitä samaa vanhaa minkä olen muistanut ennenkin ja sitten taas unohtanut.  En tiedä, minun pää on vain lukittu kokonaan. Ainahan terapeuttikin sanoo että itse menneiden tapahtumia ei tarvits...

Loma alkoi, ja tietenki kipeänä... Jalka nilkasta alas turposi jo maanantaina mutta tänään oli sen verta kipua että menin lääkäriin. Jalkapohjan jänteen ärhäkkä tulehdus ja niinpä loma alkaa levolla, jalan pitämisellä koholla ja kylmällä. Lohtuna se että kun rakastan helteitä niin niitä on luvattu ainakin seuraavat kaksi viikkoa! Mutta viikonloppuna en pääse pitkille pyörälenkeille eväiden ja uimakamppeiden kanssa vaan pitää yrittää olla aloillaan... Kuka pystyy näillä keleillä oleen sisällä!!  Sainkohan noin viikko sitten ekan "virallisen" takauman... Tunnetakauman. Kuuntelin lempiartistiani kun ykskaks mieleeni hyökkäsi voimakas tunne, tunne siitä mitä koin joukkoraiskauksen aikana. Tunsin hyvin voimakasta arvottomuutta, niin syvää ja vahvaa, että en ole mitään, yhtään mitään, tai vieläkin huonompi kuin ei mitään. Tätä ei kestänyt kuin ehkä 30 sek mutta se salpasi hengityksen ja lamautti olon hyvin vahvasti. Hetken päästä tämä toistui mutta nyt mukaan tuli raiskaajien ...

Nyt olen saanut päähäni että leukaniveleni on osittain poissa sijoiltaan ja siitä johtuu kaikki vaivat. Tänään kävin työterveyslääkärillä mutta ei se ottanut kantaa vaan käski olla sinne leukakirurgiaosastolle yhteydessä missä vaivaa on hoidettukin. Ja sinne en voi kyllä olla yhteydessä... Ahdistava ajatuskin kun ei se lääkäri millään tahdo uskoa minua vaan on selkeästi päättänyt että kyse on siitä mitä hän ajattelee.  No nyt yritän päästä sellaisen ammattilaisen käsiin joka osaa laittaa nivelen paikoilleen (jos se on osittain sijoiltaan). Se miten tähän päädyin että kyse ois tällaisesta vaivasta tuli Facebookin kautta 😂😂 (siellähän se tieto nykyään on). Eli olen vertaistukiryhmässä purentaongelmiin liittyen ja kyselin vain sitä että ovatko muut kokeneet samaa ja kauanko menee että kipu helpottaa. Siellä eräs nainen kertoi että oireet samoja ja että hänellä oli leukanivel osittain poissa sijoiltaan ja kun se laitettiin paikoilleen, loppui kivut yms. Mutta tätä tapahtui kyllä...

Kuusi viikkoa oli nyt väliä psykofyysisellä terapialla. Seuraava väli on vain kaksi viikkoa. Nyt tavallaan jo sujuu koska ilmeisesti terapeutti jo hiukan tuntee minua eikä edes esitä minulle harjoituksia jotka olisi liian hankalia. Eli mm seisaaltaan tehtäviä tai muuten toiminnallisia.  Mutta taas siten jotenkin tajuaa kuinka pieni asia voi olla ahdistava ja iso. Eli sellainen asia että tämä terapeutti kun tulee hakemaan minut aulasta niin hän tykkää kävellä minun rinnalla mikä on äärimmäisen ahdistavaa. Traumaterapeutti kävelee minun edellä mikä on paljon turvallisempaa ja mukavampaa minulle että saan tulla rauhassa perässä. Fysioterapeutin huone on vielä käytävän viimeinen huone ja se ehkä noin 20-30 m tuntuu äärimmäisen pitkältä. Toisaalta asia tuntuu niin typerältä ja pieneltä että ei siitä voi äänenkään sanoa ja enkä varmaan muutenkaan pystyisi sanomaan tässä vaiheessa kun ollaan niin vähän tavattu. Nyt viimeksi sitten yritin itse kävellä jotenkin supernopeasti jotta ...

Voihan vihattu tätä leukaongelmaa, nyt jo puhuessakin sattuu yhä useammin. Mutta olipa kiva juhannus, kelit oli mitä oli mutta kivaa silti oli. Kävin tätini kanssa patikoimassa la-su, yhteensä n 30 km. Olimme yön vuokratuvassa, joka oli ihan huippu. Siis tupa jossa peruskaasuliesi, kamina, laveri jne mutta ihka uudet peitot ja tyynyt. Siis mikä paratiisi päästä rankan sateisen patikointipäivän jälkeen ensin saunaan, siitä pulahdus pari kertaa joessa josta takas saunaan ja viimein sai kääriytyä paksun peiton alle nukkumaan. Nukuin kyllä huonosti, muutaman tunnin yhteensä mutta se tunne oli silti ihana, olla syvällä peiton alla suht hyvän patjan päällä. Tajusin myöhemmin että ilmeisesti en kykene oikein nukkumaan kun samassa huoneessa nukkuu joku toinenkin (lukuunottamatta lapsiani). Tämä koskee myös äitiäni, siskoani ja siskon lapsia. Ja nyt unirytmi on vielä sekaisin tuon reissun jäljiltä, pitkästä aikaa maanantaina töissä jopa väsytti ihan hirveästi. Vaikka nukkuisin kuinka huono...

En tiedä, oliko lopputulos lääkärissä voitto vai ei...  Edelleenkään ei kuvattu enkä sitten kyennyt sitä vaatimaankaan, kerran kysyin että näkyiskö kuvissa jotain. Mutta ei lääkärikään enää puhunut leukalihasjumista... Sanoin moneen kertaan että kipu keskittyy selkeästi nivelen kohtaan eikä suuni aukaisemisessa ole ongelmia, että kykenen venyttämäänkin ihan hyvin suuta mutta suun sulkeminen sattuu hitokseen nivelen kohtaan. Aikaisemmin pari vuotta sitten kun leukani oli jumissa, en saanut sitä edes kunnolla auki ja silloin oli kyse vissiin lihasjumista. Tulin enemmän kuulluksi ja hän otti jokaiseen oireeseen kantaa ilman että leimasi sen lihasjumiksi. Ja nyt hän "diagnosoi" että vika on leukanivelen välilevyssä joka kulkee ns väärässä paikkaa. Se välilevy ei voi mennä pois paikaltaan varsinaisesti mutta se on nivelen etupuolella eikä välissä. Sille ei oikein voi tehdä mitään mutta lääkärin mielestä vaiva menee ohi. Välilevyn jotkut hermosäikeet venyvät liikaa kun lev...

Tänään jouduin taas tilanteeseen missä itku ei ollut kaukana. Eli palautin poikani puolesta yhden auton osan purkaamooon koska olivat antaneet väärän osan.  Ihan ihme juttu, eivät millään voineet hyväksyä. Väittivät  että takuulla oikea. Minä että sehän ois paikoillaan jo jos se olis ollut oikea. Puoli tuntia tinkasin ja alko jo itkettääkin välissä. Toivottoman oloista, kun selvää asiaa jankkasivat. Osa oli kuvattukin oikean osan kanssa kotosalla jotta näkevät että erilainen. OIkea osa oli ollut oston yhteydessä mukana ja he oli muka sen tarkistaneet että varmasti on oikea.  No joka tapauksessa tinkasin puoli tuntia ja hermostuin jo kun alkoi kuulostaa siltä että he ajattelevat meidän petkuttavan. Lopulta he sanoivat että ottavat tietoja ylös ja katsovat että eikö muka se osa ole oikea. Niinpä soitin ensin pojalle saadakseni rekkarin ja sen jälkeen exälle koska he tarvi jotain tietoa osasta. Ja exä on juuri se joka olisi asentanut osan paikoilleen mutta oli heti ...