Epäonnistuja ja toivoton tapaus

Viisi kertaa enää terapiaa jäljellä, VIISI! Pelottavaa, ahdistavaa, lamaannuttavaa. 

Ja yhä enemmän joudun kamppailemaan sen kanssa että miten pystyn menemään seuraavalle kerralle. Tiedän jo että en pysty käymään kunniallisesti loppuun, en kestä ajatustakaan että jättäisin oikeat hyvästit/heipat, hajoan kyllä siihen paikkaan. Niinpä tiedän että jossain vaiheessa ennen loppua lakkaan vain menemästä. Tällä hetkellä tuntuu että lakkaan nyt jo, en mene seuraavalle kerralle enään.

Vielä olisi kaksi kertaa ja sitten ois lääkäritapaaminen jossa pitäisi päättää jatko ja yritän kovasti tsempata että sinne asti pystyisin vielä menemään jotta edes sen saisi "aikuismaisesti" ratkaistua. Mutta alkaa olla jo liian rankkaa käydä että en tiedä. 

Se on kai tämä että en voi paljastaa tunteitani ja tiedän että se on jo lähellä, tänään oli terapia ja olin aika monesti jo itku kurkussa. Pelottaa tulevaisuus, ahdistaa. Tiedän että on ollut tavoitteena että tunteeni tulisivat esiin mutta jotenkin tuntuu ironiselta se että ne tulee näkyviin NYT kun sitten tavallaan alkaa jäämään niiden kanssa yksin. Että on pikkaisen liian myöhäistä alkaa hajoilemaan terapiassa, kun sitä ei ole yli viiteen vuoteen mennessä tapahtunut niin nyt ei ole kyllä enää hyvä hetki. Tämän päiväisen jälkeen oli vaikea pitää itsensä kurissa kun piti mennä vielä töihin pariksi tunniksi, koko ajan piti nieleskellä kyyneleitä. Ilta onkin sitten mennyt siinä touhussa niin että migreeni uhkaa ja silmät on turvoksissa. 

En tiedä ja kun jatkomahdollisuudet on mitä on, niin tuntuu ettei ole mitään järkeä mennä edes tuohon lääkäritapaamiseen. Kelaterapia tuntuu tässä kohtaa liian lyhyeltä, kuten terapeuttini sanoo että menee vähän hukkaan jos käyn sitä sen maksimin kolme vuotta vältellen asioita/kohtaamisia. Ja muut vaihtoehdot ovat aika mahdottomia eli ainoaksi taitaa jäädä se että mitään jatkohoitoa ei toistaiseksi ole. Ja jos käy kuten uskon että en kykene tätä viemään kunnialla loppuun niin saattaa olla että en kehtaa enää myöhemminkään mennä hänelle Kelaterapiaan vaikka se jossain kohtaa alkaisi tuntua vaihtoehdolta, häpeäisin liikaa. 

Olo tuntuu tällä hetkellä hylätyltä, epäonnistuneelta, pelokkaalta, turvattomalta. Tämä on jo kolmas epäonnistuminen ja alkaa vaikuttaa siltä että olen toivoton tapaus ja omat tavoitteeni ovat aina yhtä kaukana ja saavuttamattomissa.