Luin jostain vertaisryhmästä että eräs ihminen oli psykofyysisessä fysioterapiassa ollut terapeutin kanssa altaassa ja kokenut sen erittäin hyväksi kokemukseksi. Tästä innostuin itsekin koska vesi on ollut minulle elementtinä erittäin rauhoittava ja turvallinen (tiettyyn rajaan asti). Rakastan kellumista vedessä ja siinä on tila jossa ainoastaan kykenen keholtani olemaan täysin rento, niin rento kuin keho voi olla. Ja sen rentuden helposti kelluessa itsekin ymmärtää koska mitä rennompi keho on kelluessa sitä pinnemmassa se on ja minä voin olla niin rentona että noin puolet minusta on veden yläpuolella kelluessa.
Toisaalta pelkään vettä mutta vain silloin kun olen tilanteessa jossa jalat ei ylety pohjaan. Silloin minuun iskee pakokauhu ja paniikki ja pelkään hukkuvani. Ja se tulee samantien kun en ylety pohjaan, vaikka se pohja olisi alle puolen metrin päässä uimalla. Uimahallissa kykenen uimaan syvässä päässä jos uin koko ajan altaan reunaa jotta tiedän että voin sekunnissa tarttua reunaan kiinni jos paniikki yllättää. En siis ole mikään hyvä uimari, osaan kyllä uida.
Mutta siis kesäisin käyn paljon luonnonvesissä kellumassa mutta siinäkin pitää pitää huoli että olen tarpeeksi rannassa eikä virta kuleta syvälle päin. Silloin kykenen rentoutumaan täydellisesti ja tuntuu että voisin nukahtaa jopa siihen tilaan. Katselen vain taivasta ja olen täysin siinä hetkessä (välissä toki murehtien sitä että liikunko syvän suuntaan). Se on se minulle ehkä kaikkein rennoin ja helpoin hetki. Mutta toisaalta en kehtaa yleisillä rannoilla vain kelluskella kovinkaan pitkään. Vielä vähemmän jossain altaassa... kellua nyt toisten tiellä ja tukkeena (siinä kun itse ei näe mitä ympärillä tapahtuu).
Mutta siis näiden syiden takia tuon vertaistukipalstan jutun takia lähetin sähköpostia terapeutilleni ja kyselin että onko täällä tuollainen mahdollista ja kerroin nuo syyt mitä tässäkin kerroin. Ja hän vastasi että on kyllä kokeilemisen arvoinen idea. Eli nyt sitten seuraavalla kerralla (joka on parin viikon päästä) mennään altaaseen kokeilemaan harjoitusten tekoa. Kirjoitin hänelle myös että kun mietin harjoitusten tekemistä (siis että itsekin olisi aktiivinen ja liikkuisin/liikuttaisin jotain kohtaa) altaassa niin ei tule heti oloa ettei missään tapauksessa onnistu vaan että ehkäpä, ehkäpä. Kun taas jos mietin samaa hänen huoneessaan tehtäväksi niin heti keho huutaa että ei onnistu, ei todellakaan onnistu.
Joten vaikka koen häpeää kehostani ja ulkonäöstäni ja tiedän että hän näkee nyt minut ihan alasti, hui, niin rintojen pienennysleikkaus on poistanut pahimmat häpeäni ja nykyään kykenen olemaan noissa tilanteissa jopa suht hyvin ilman kauheaa ahdistusta. Joten nyt jopa odotan seuravaa psykofyysistä fysioterapiaa!! Ihmeiden aika ei ole ohi
Kommentit
Lähetä kommentti