Jatkoin edellisen pohtimista ja tulin osittain sihen tulokseen että pahin este ajatusten vapaudelle on häpeä. Edelleen se jatkuvasti läsnä oleva häpeä, varsinkin kun olen muiden ihmisten seurassa. Koen niin pahaa häpeää olla omissa nahoissani että olo on itsestään ahdistava ilman että mistään vaikeasta on puhuttukkaan ja siksi ajatus ei kulje. Ja siksi se meteli tulee päähäni isoimmilleen koska se peittää osin sitä häpeää sen verran että kuitenkin kestän olla tilanteessa. Ilman sitä meteliä se häpeä olisi vieläkin käsin kosketeltavampaa ja siten lamauttavampaa. Se meteli, niin ironista kuin onkin, koostuu moitteista ja haukkumisista päälimmäisenä, alla myös muiden osien ääniä mutta se meteli pitää häpeän sen verta kurissa että tilanne on juuri ja juuri siedettävä. Se meteli mahdollistaa sen että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla, pystyn ylipäätään keskustelemaan asioista.
Mutta mitä voin tehdä häpeälle, sellaiselle häpeälle jolle ei ole sanallista syytä... Se on kokonaisvaltaista häpeää ulkonäöstäni, kehostani, ajatuksistani, olemassaolostani ilman että se kuitenkaan tarttuu mihinkään erityiseen. Enkä tiedä mistä tälle on pohjat tullu, mikä on ollut se alkusysäys...
Mitä siis tehdä?? Miten helpotan oloani, miten vähennän häpeääni??
Kymmenen kertaa jäljellä julkista traumaterapiaani ja nyt pohditaan melkein vain sitä että mikä on jatkosuunnitelma tai mitkä ovat edes vaihtoehtoni.
Kommentit
Lähetä kommentti