Nyt terapiassa väännetään koko ajan sitä miten minun hoito jatkuu. Marraskuussahan on viimeinen traumaterapiakerta ja jatko on auki.
Taas terapeutti sanoi että sitä että sairaanhoitopiirin silmissä olen todennäköisesti niin "hyvävointinen" että saattaisi jopa olla että minä en pääsisi edes terapiajonoon jollekin toiselle. Koska olen työ- ja toimintakykyinen, koska en ole sairaslomilla psyykkisten asioiden vuoksi, en syö juurikaan lääkkeitä enkä tarvi psykiatrilääkärin palveluja. Ahdistava ajatus että pitää jotenkin romahtaa että ois oikeutettu palveluihin.
Täällä noin vuosi sitten yhdistyi kaupungin mielenterveys/päihdepuoli sekä sairaanhoitopiirin psykiatrinen puoli. Minä olen siis ollut sairaanhoitopiirin asiakas. Ja sairaanhoitopiirin periaate on ollut että hoitoa tarjotaan niin kauan kun on tarve ja taas kaupungin puolella sitä rajataan ja pituuksia seurataan.
Mutta tuosta "romahtamisesta" ja "pärjäämisestä" on kyllä puhuttu useinkin terapiassa että voisin ajatella niin että ei ole pakko pärjätä ja romahtaakin saa mutta tuo on niin tiukassa minussa. Joskus kuvittelen "päiväunisssani" että romahdan terapeutin edessä, joka minun tapauksessa tarkoittaa itkemistä tai jotain vastaavaa. En ole perhana kertaakaan itkenyt tämän 12 vuoden aikana. Joskus jopa kadehdin niitä jotka itkee tai muuten näyttävät epätoivonsa yms. Olen miettinyt että sellainen voisi toisaalta olla iso helpotus, se että saa ja voi tehdä niin. Mutta en vain saa kuorta itsestäni raolleenkaan.
Välissä yritän antaa itselleni luvan siihen, että kyllä, saat itkeä,saat näyttää tunteesi mutta ei. Nyt olen noin 2-3 vuotta sentään kotona kyennyt vähän tihruttamaan itkua, harvoin sitäkään mitenkään kunnolla, niin että muutama kyynel vierähtää.
Mutta tällä hetkellä minun vaihtoehdot näyttävät seuraavilta:
1. ei hoitoa ollenkaan (tämä on itseni esittämä yksi vaihtoehto koska olen vain niin väsynyt siihen että en pysty sellaisiin mihin haluaisin)
2. menen terapiajonoon julkiselle ja kun on minun vuoro niin hoitajaksi voi tulla kuka vaan ilman että itse voin siihen vaikuttaa, eikä tällä välttämättä ole traumatietämystä (todennäköisesti ei ole koska nyt se ainoa siis siirtyy yksityiselle eikä tilalle tule ketään traumaosaajaa)
3. Menen nykyiselle yksityispuolelle niin että käyn noin 3 kk välein "testaamassa" että onko muutosta niin että Kelaterapia olisi mahdollista
4. menen kelaterapiaan 3 vuodeksi ja sen käytyä kaikki hoito on sitten siinä riippumatta mikä minun tilanne on.
5. joku muu , esim työterveyspsykologilla voi käydä mutta en tiedä montako kertaa ja mikä hänen osaaminen on tai videopuheluterapia mutta mistä sellaista saa vai saako ja kuinka paljon maksaa.
Psykiatritapaaminen on lokakuun alussa ja siihen mennessä pitäisi joku suunnitelma olla mikä hälle esittää. AHDISTAAAAAAAAAAAAAA! Ihan sikana.
Kaikki tuntuu huonoilta vaihtoehdoilta! Enkä tiedä yhtään mikä voisi olla minun kannalta paras ratkaisu....
Kommentit
Lähetä kommentti