Olen selkeästi laittanut päänkin tauolle terapian loputtua. En ajattele mitään enkä pohdi asioita, kai sen pelossa ettei ole ketään kenen kanssa niitä käsittelee. Toisinaan kuitenkin tulee jotain ja saatan nopeasti ajatella että tästä pitäis kirjoittaa terapeutille mutta heti muistaen että en voikkaan. JOnkun oivalluksenkin sain ekalla taukoviikolla mutta unohdin sen samantien.Aikaisemmin oivalluksia saadessani pohdin niitä paljon sillä mielin että voisin kirjoittaa terapeutille mutta nyt kun en enää voi niin oivalluskin jotenkin unohtuu heti samantien. Muistan sen että ei viimeksikkään mennyt ku vartti niin olin jo unohtanut enkä millään saanut palautettua sitä mieleeni.
Mutta jotain kummaa on sattunut. Olen ollut salaisesti ihastunut yhteen ihmiseen toista vuotta kuvitellen tunteen olleen yksipuolista. No eilen sain tietää että se ei ollutkaan yksipuolista vaan hän on tuntenut samoin lähes yhtä kauan... Saa nähdä mitä tästä tulee... Mutta yön vietimme yhdessä. Tämäkin on nyt pelottava asia koska en voi puhua tästä terapeutin kanssa... Pitää jotenkin yksikseen vaan pärjätä.
On se kumma että tässä tilanteessa se että olen työkykyinen, rajoittaa saamaani hoitoa. Ihan kuin rangaistus... Ja varsinkin kun tiedän että työkykyisyys ei johdu siitä että "kärsin" niin vähän vaan siitä että "suorittaja" osa on niin voimakas että peittää kaiken sisäänsä eikä päästä kaaosta vaikuttamaan siihen että käyn töissä. Eikä kai siksi anna minun myöskään muistaa mitään lapsuudesta tai tunteista.
Kommentit
Lähetä kommentti