Jatkohoito...

Nonih, käyty lääkäritapaamisessa jossa terapeuttinikin oli mukana. 

Lopputulos on ilmeisesti se että hoitoon tulee ns tauko, noin puoli vuotta jonka aikana kuljen ainoastaan psykofyysissä fysioterapiassa suht säännöllisesti. Sen lisäksi käyn tuon puolen vuoden aikana kerran tai kaksi nykyisen terapeuttini luona. Tämän/näiden tapaamisten tarkoitusta en nyt oikein ymmärtänyt. Oliko tarkoitus että terapeutti jotenkin tsekkaa vai mitä... Mutta seuraava lääkäritapaaminen on puolen vuoden päästä jolloin taas päätetään jatkosta että mitäs sitten ja miten on mennyt.

Lääkäri hylkäsi aika suoralta kädeltä ajatuksen että jäisin julkiselle puolelle ja aloittaisin jonkun uuden kanssa. Kuulemma ketään traumaosaajaa ei ole tarjolla.

Lisäksi minulle määrättiin psykoosilääkettä jonka lääkäri toivoo auttavan mun sisäisen kaaoksen kanssa niin että se ehkä rauhottuisi. Olin nauhoittanut itseäni nomi 3 tunnin ajalta kun olin viime perjantaina töissä. Koostin siitä noin 2 minuutin pätkän jonka kuuntelutin terpalle ja lääkärille ja tämän perusteella lääkäri tuli siihen tulokseen että psykoosilääke voisi auttaa vaikka minulla onkin dissoperäistä tämä.

Mulla on on ollut kahdesti aikaisemminkin psykoosilääke (eri merkkiä) mutta niistä ainakaan ei ollut apua. 

Terapeutti sanoi että kohdallani disso-oireet on niin vaikeat ja siksi helpotusta ei ole saatu. Että esim oloni terapiassa ei ole helpottanut tämän 5.5 v aikana. Kun yleensä potilailla on vaikeaa alussa jonkin aikaa ja sitten helpottaa niin minulla ei tätä helpotusta ole juurikaa tullut, oloni terapiassa on lähes yhtä vaikeaa kuin sen alussa. 

Minulla olisi kuitenkin hirveä hinku jotenkin potkia itseäni eteenpäin mutta ei vain kykene/osaa. En ole enää pitkään aikaan kyennyt lukemaan kenenkään vertaisen tarinaa koska ahdistun ihan liikaa siitä että he ovat saaneet muutosta aikaan ja heillä on sitä ja tätä onnistumista ja itse jumitan vuodesta toiseen. Olen niin kateellinen ja ahdistunut. Ja en ole yhtään ainoaa terapiakertaa zipannutkaan vaan kulkenut ja kulkenut ja välissä terapiamatkani oli 130 km suuntaansa kolme vuotta ja silti menin joka kerta.

Mutta nyt lääkäri ja terapeutti on sitä mieltä että tällainen tauon tapainen voisi olla hyvä... Tämä ajatus saa osien tuntemuksia liikkeille.

Jollain pelottaa ihan hitosti jäädä yksin. Jäädä yksin tämän pään kanssa ja kaaoksen kanssa. Pelottaa kun ei enää ole ketään kelle kirjoittaa (ja saada vastinetta kirjoituksilleen). Joku pelkää ihan hirveästi ja on kauhuissaan.

Toisaalta joku toinen on tosi vihainen siitä että pelottaa jäädä yksin, että se on häpeällistä olla tarvitseva ja pelätä tuollaista. Että onhan se nyt saakeli että sellaisen perään pitää itkeä. Pitää todellakin pärjätä yksin, aikuisiahan tässä ollaan. 

Ja joo, joku tuntee olonsa hylätyksi ja joku toinen kokee mielihyvää siitä, että se on ihan oikein minulle. Että ansaitsen tulla hylätyksi. 

Sitten on se joku joka sanoo että olen toivoton tapaus, että on ihan tyhjänpäiväistä edes yrittää mitään. Että pitäisi vain alkaa hyväksymään että elän loppuelämäni tällaisena. Että kaikki on tähänkin asti luovuttaneet suhteeni kun olen vain toivoton tapaus.

Terapeutti on kuitenkin ollut järkenä eli jos kaaos päässäni on räjähtänyt tai muuten vain jotenkin liikaa niin olen voinut kirjoittaa hänelle siitä ja jo se on rauhoittanut jonkin verran ja viimeistään se että kun hän seuraavalla tapaamisella kommentoi kirjoitusta ja rauhoittaa siten kaaostani. En kykene siihen vielä itse kovinkaan hyvin. 

En tiedä... en tiedä ollenkaan miten tässä käy... ja mitä sitten puolen vuoden päästä...

Lisäksi harmittaa kun piti kysyä sairaslomasta mutta en kyennytkään. Olisin vain kysynyt että oisko ollut mahdollista ja jos ois niin mikä diagnoosi ois ollu...