Ystävät… Hmm, niinpä, eron myötä kaikki tuttavat ja ystävät menivät uusiksi tai oikeastaan katosivat… No suureksi osaksi sen vuoksi että ihmiset jotka meillä kävivät kylässä tai joiden luona me käytiin, olivat miehen sukulaisia. Tietenkin käytiin myös minun läheisten luona. Minulla omat ystävät jäivät matkan varrelle, juuri tuon eristäytymisen vuoksi. Olen aikuisiällä kouluttautunut ja sitä kautta saanut tuttavia mutta ystäviksi niistä ei ole ollut (siis sellaisiksi että kyläiltäisiin puolin ja toisin). Yksi ystävä minulla kuitenkin on ollut koko avioliiton ajan mutta erotessa huomasin että se ei ollutkaan oikeasti ystäväni, koska eron jälkeen on käynyt vain kerran kylässä ja silloinkin lapsemme synttäreillä (on tämän kummi). Tämä "ystävä" kylläkin on exän veljen avokki MUTTA siitä huolimatta kuvittelin että ystävyytemme säilyy kaikesta huolimatta… Osittain sen vuoksi että olemme olleet ystäviä jo ennen seurustelujamme ja tämä nainen tutustui kumppaniinsa minun kautta kun minä aloin seurustelemaan exän kanssa.
Asutaan samalla paikkakunnalla ja ennen eroa kyläiltiin toisen luona 2-4 kertaa viikossa. Tämä "ystävä" on lisäksi on kertonut minulle omia juttujaan joita ei ole kertonut edes avokilleen jne. (jos paljastaisin näitä juttuja hänen avokille, niille todennäköisesti tulisi ero)
Eroni jälkeen (n. 1½ kk. erosta) kävin tämän "ystävän" luona kysymässä että missä mättää kun ei enää kyläile. Sanoi "Pitää sulatella", siis minun eroani… No sulattelu kohdistui vain minuun, pariskunta kävi kyllä exän luona yhtä tiuhaan… Sulattelu on siis jatkunut siitä asti… kohta jo 1½ vuotta. Mutta jotenkin olen niin pettynyt että tämä ystävyys olikin niin heikoilla kantimilla… Ja kun kyse ei ole siitä että tämä ei uskaltaisi tulla… että exän veli kieltäisi käymästä minun luona koska tämä ihminen on hyvin omapäinen ja tekee asioita niin kuin tahtoo vaikka kaikki teot eivät miellytä hänen avokkiaan.
No tämä pariskunta sai viime vuonna lapsen, minä kävin joulun alla sitä katsomassa… Työn puolesta näen tätä entistä ystävää toisinaan ja näin viime viikollakin… hmm... sanoi moittivaan sävyyn etten ole käynyt vauvaa katsomassa kuin kerran.
No perhana vieköön… Sieltä suunnalta ei mitään apua tullut, ei ollut huolissaan eroni jälkeen minun voinnista, ei edes kertaakaan soittanut/viestitellyt… Ja siihen aikaan kun olisin tarvinut. Niinpä, HÄDÄSSÄ YSTÄVÄ TUTAAN… Ja minun siis pitäisi yksipuolisesti pitää tätä ystävyyttä yllä, olla koko ajan antavana osapuolena... Suututti ja halutti kyllä sanoa suorat sanat mutta en sanonut, en sanonut mitään...
Nyt pitäisi jostain löytyä uudet/uusi ystävä, joku ihminen jonka kanssa kasvotusten vaihtaa ajatuksia, kertoa sen mitä pystyy… Valmistautua aikaan jolloin terapia loppuu… Jostain syystä en pysty omille sukulaisilleni/läheisilleni puhumaan niin kuin pitäisi, en halua rasittaa heitä liikaa, en halua että huolestuvat/huolehtivat, en halua että kokevat jostain syyllisyyttä tms. Ystävä olisi "ulkopuolinen", jolle voisi toisinaan käydä purkautumassa (tai vastavuoroisesti kuuntelemassa), mutta on se niin vaikeaa löytää uusia ystäviä, varsinkin kun en pääse kotoani mihinkään…
Paniikkihäiriöni (tai mikä lie) vaikeuttaa jonkin verran ystävien hankkimista. Muutaman kerran olen yrittänyt esim. kansalaisopiston kursseille mutta ne ovat aina jääneet muutamaan käyntikertaan koska "ihmispelkoni" kasvaa niin suureksi että ahdistus tulee sietämättömäksi. Silloin kurssilla olo on yhtä tuskaa… Sama muissa sosiaalisissa tapahtumissa… Joskus kykenen olemaan ihan "normaali" mutta monesti tulee vain pakokauhu ja paniikki… argh..
Työn vuoksi tapaan paljon ihmisiä, mutta ne tilanteet on erilaisia. Joskus iskee kyllä pakokauhu mutta ei niin pahana. Ja töissä minulla on "työminä" roolissani ja silloin ei toiset ihmiset pelota...
Kommentit
Lähetä kommentti