Ylihuomenna on terapiapäivä ja minä jo taas panikoin valmiiksi. Nykyään on yhä enemmän alkanut ahdistamaan se kun menen terapiaan ja terapeutti kysyy että ”Mistäs tänään puhutaan?”. Se jotenkin pelottaa nykyään… Vaikka minulla on ”valmiina” aihe/aiheet mistä haluan puhua niin se vain pelottaa. Sitten menee (ainakin minusta tuntuu) 5 – 10 min. kun minä yritän muodostaa sanoja aiheesta josta haluaisin puhua. Vääntelen tuskaisesti käsiä ja hykähtelen kun yritän jotain ulos saada. Ja monesti se alkuperäinen aihe, josta halusin ehdottomasti puhua, vaihtuukin toiseen ”vähemmän” vaikeaan kun en saa vain sanoja ulos ja kun alkaa se hiljaisuus tuntua painostavalta. Tiedän että toinen odottaa minun sanovan jotain mutta kun ulos ei meinaa tulla mitään niin vaihdan sitten aihetta.
Joskus minulla on mukana tulostettu paperi, johon olen tulostanut haluamastani aiheesta pohdintoja mutta en vain pysty sitäkään esille ottamaan itse tilanteessa. Sitten kun muistaa jonkin aiheen joka tuntui yksikseen tosi vaikealta edes ajatella niin terapiassa sama aihe ei aiheuta läheskään yhtä suurta hätää kuin kotona. Sitä ajattelee jo että eihän tämä mikään vaikea asia ollutkaan mutta kun sitä samaa taas miettii kotona yksikseen, niin hätä on taas kova. Aina ei ”onneksi” ole niin vaan toisinaan hätä välittyy myös terapiassa.
Ja toinen on se että minulla pää tyhjenee joskus totaalisesti kun avaan terapeutin oven. Jäljelle ei jää muuta kuin paniikki… En muista aiheita joista halusin puhua tai kysyä, en mitään.
Tuntuu että tämä menee koko ajan vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi…
Nyt minua lisäksi jännittää aivan älyttömästi se kun viime kerran jälkeen lähetin terapeutilleni ne kaksi blogipostausta terapiapeloistani, niin että ottaako ne puheeksi ja jos ottaa mitä sanoo. Ainakin tällä hetkellä tuntuu että EN KYKENE niitä käsittelemään (ja sanoinkin kyllä viestissä että tuskin pystyn sitten niitä käsittelemään vielä) mutta kun voi olla että terapeutti haluaa sanoa jotain niistä mutta minä en halua edes kuunnella…
Joskus kun terapeutti puhuu jostain asiasta johon en ole valmis vielä, sanon että en halua puhua siitä enkä kuunnella. Pari kertaa on mennyt niin vaikeaksi että olen ollut kuin pikkulapsi, lyönyt kädet korville ja sanonut että en halua kuunnella. Kerran terapeutti jatkoi puhumista jostain asiasta vaikka sanoin että en halua kuunnella ja minulle tuli niin älytön pakokauhu että hyppäsin ylös ja painelin ovesta käytävälle kun en vaan kestänyt enää yhtään enempää. No hetken ”huilattuani” palasin kiltisti takaisin.
Toisinaan terapeutti kysyy että ”kestääkö ottaa se tai se puheeksi” tai toteaa että joitakin asioita ei ota puheeksi koska katsoo että ahdistun liikaa. Mutta kun kuulemma pitäisi OPETELLA puhumaan vaikeistakin asioista, niin pakko sinnikkäästi yrittää. Ylihuomeneksikin olen ajatellut yhtä aihetta joka tulee olemaan supervaikea… No on minulla sitten varalta ”helpompikin” aihe.
Katsotaan sitten miten käy…
Kommentit
Lähetä kommentti