Luin kirjaa Lupa särkyä, Kriisistä elämään ja siinä oli muuten siitäkin kuinka trauman/traumojen kokeneilla ihmisillä voi sokkivaihe pitkittyä ja se aiheuttaa että tunne-elämä pysyy puutuneena laajemmin ja pitempään, elämä on kuin unta tai näytelmää. Siinä selitys minun tilaani… Minä kun olen juuri tuollainen, on kuin esittäisin koko ajan eläväni ja jopa niin paljon että on kuin seuraisin sivustakatsojana kun "joku" esittää elävänsä minun elämääni.
Ja samassa kirjassa oli että ajankäsitys voi muuttua, että ihminen ei kykene suunnittelemaan tulevaisuuttaan, ei osaa katsoa pitkällä tähtäimellä. Minullahan on juuri tuota, minun on hirveän vaikea nähdä tulevaisuuteen, kuvitella asioita eteenpäin, mitä teen esim. vuoden päästä kesällä jne. Puoli vuotta on maksimi jota pystyn ajattelemaan.
Ja edelleen samassa kirjassa oli juttu joka EHKÄ selittää minun puhumisenvaikeuden… Eli lainaan suoraan kirjasta:
"Joillakin henkilöillä järkytyksen aiheuttamat toimintamuutokset aivoissa tuottavat myös puhekeskuksen vaimenemista. Silloin kysymys ei ole jääräpäisyydestä tai haluttomuudesta paljastaa tunteita, vaan puheen tuottaminen on oikeasti vaikeaa. Tilanne saattaa tuntua asianomaisesta itsestäänkin hyvin hankalalta. Puhuminen ei onnistu, mutta ilmaisun painetta voi silti olla. Samoin joissakin tilanteissa traumatisoiva tapahtuma voi olla niin vakava, että se on vaurioittanut keskushermoston tunnesäätelyjärjestelmää. Tällaisilla henkilöillä puhuminen ei helpotakaan oloa. Heillä puhuminen nostaa ahdistusmuistot esiin, piinaavat mieltä ja uppoavat siten mielen pohjalla takaisin. Asianomaisella on kyllä puhumisen taito, mutta kivuliaiden kokemusten kautta syntynyt voimakas halu välttää sitä."
En tiedä voinko ihan allekirjoittaa tuota mutta tuo eka voisi kyllä koskea minua… En tiedä tarkoitetaanko tuossa KAIKKEA puhumista vai vain vaikeista asioista puhumista, jos vain vaikeista niin silloin toi voisi täsmätä minuun. Koska juuri noin minulla on, minun on hyvin vaikea puhua tunteistani ja vaikeista asioista vaikka halu on joskus tosi suuri puhua
Muutenkin toi kirja oli tosi hyvä…
En tiedä, joskus mietin että tokenenko ikinä tuosta r…ksesta… Koska joka paikassa (ja tässä kirjassakin) puhutaan juuri siitä että trauma integroidaan omaan menneisyyteen ja siten "toivutaan"… Mutta kun minulla yhä edelleen koko tapahtuma on kuin elokuvasta, niin kuin SE ei tapahtuisi minulle ja siksi tulee monesti hyvin epätodellinen olo SEN suhteen… Että onko edes totta vai vain pahaa unta tai mielikuvitusta. En vain yksinkertaisesti saa siihen mitään oikeaa kosketusta… Ja olenkohan koskaan niin vahva että asia tulee niin esiin että koen sen omakohtaiseksi ja työstän sen pois… Ehkä en… Sekin vaihtoehto pitäisi vain hyväksyä että niin voi käydä…
Mietin joskus sitä että kun SE ei ollut väkivaltainen kokemus, minua ei hakattu tms. niin mikä siinä oli niin ylivoimaista… Ja kun minulla on mustaa siinä kohtaa että miten minulta saatiin vaatteet pois siihen asti kun jouduin konepellille makaamaan mahalleni niin mietin että mitä siinä tapahtui… Onko siinä kohtaa syy miksi koko tapahtuma on niin vaikea liittää "itseeni"… vai onko syynä "vain" silloinen nuori ikäni ja muut jo taustalla olleet vaikeat asiat…
Kommentit
Lähetä kommentti