Tänään oli terapiapäivä (tai oikeastaanhan se on psykiatrisen hoitajan antamaa terapeuttista keskusteluapua)… Minun pelko syvenee… En oikein kunnolla tiedosta mitä pelkään mutta se valtaa enemmän ja enemmän mieltä. Tänään lähtiessäni terapiasta ei itku ollut kaukana ja päätin jo että en enää IKINÄ mene sinne… Yleensä terapian jälkeen joudun kokoamaan itseäni autossa 10-30 min. ennen kuin voin lähteä liikkeelle. Jos mukana on joku toinen, ”kokoaminen” jää siihen kun pääsen kotiin.
Toi pelko siis… Se on jotenkin niin suuri, suuri tunne ja se kasvaa…. ja täyttää minut kokonaan. En tiedä, onko se sitä että pelkään tuottavani terapeutille pettymyksen vai sitä että olen varma että mitä pitemmälle mennään sitä varmemmin minua loukataan/satutetaan… Minä olen mestari lukemaan rivien välistä ja näen siellä asioita joita ei aina edes ole (tiedostan tämän mutta tiedostaminen ei vähennä sitä). Luen terapeuttiani ja näen rivien välistä pettymystä siitä että teen aina samoja virheitä, käytän samoja itselleni vahingollisia malleja aina uudestaan ja uudestaan..
Ja kai se on tuo hylkäämisen pelko, en tiedä… En kyllä ymmärrä miten terapeutti voisi hylätä… Vai onko se luottamisen vaikeus, on niin vaikea uskoa että joku voi oikeasti olla pyyteettömästi ilman taka-ajatuksia auttamassa vai mikä hiivatti tässä mättää…
Mutta viime viikolla hän vastasi minun yhteen emailiini ja satuin olemaan silloin koneella joten luin vastauksen aika pian. Olin lähettänyt edellisellä viikolla kaksi emailia. Tämä vastaus tuli jälkimmäiseen… Yleensä hän vastaa useisiin emaileihini yhdellä vastauksella, sivuten toista emailiania tarvittaessa. Siksi jotenkin sekosin tästä vastauksesta… Purskahdin itkuun (ihme ja kyllä mutta ihan vain hetkeksi)… Olin jotenkin niin pettynyt, tunsin olevani täysin arvoton, hylätty, ohitettu ja vaikka mitä muuta… En oikein tiedä mitä kaikkea tunsin mutta en muista kokeneeni vastaavaa koskaan aikaisemmin tai ainakaan pitkään aikaan. Ja tämä kaaos johtui vain ja ainoastaan siitä että tässä vastauksessa ei puhuttu mitään ensimmäisestä lähettämästäni emailista eikä sivuttu niitä aiheita mitenkään. Sen kyllä kestän jos vastausta ei tule ollenkaan mutta miksi tämä oli niin rankka paikka ja kun ensimmäisessä emailissa ei nyt mitään mullistavaa ollut, pikkuhuomioita vain… Sitten kun n. ½ tunnin kuluttua tulikin uusi email joka vastasi minun ensimmäiseen emailin asioihin, oli helpotus valtava…
Ja en tahdo kestää oikein sitäkään pettymystä mikä terapian jälkeen iskee, olen niin pettynyt itseeni ja puhumattomuuteni tai siihen että sen vuoksi en saa jotain asiaa menemään perille, toinen ei ymmärrä mitä tarkoitan tai jotain… Ja samalla kauhea pettymys siitä että seuraavaan kertaan menee taas kaksi viikkoa tai enemmän kun voin taas avata sanaisen arkkuni…
Näiden tunteiden vuoksi tuntuu välissä että lopetan koko touhun kun en tahdo kestää/jaksaa niitä tunteita… Olen miettinyt sitä että jos pitäisin taukoa, menisin taas sitten kun tuntuu että uskallan… Mutta tunnen itseni että jos nyt sanon että lopetan ja tulen myöhemmin uudestaan niin uudestaan meno olisi paljon suurempi kynnys kuin alkujaan meno. Tuntisin epäonnistuneeni, olevani heikko kun en pystykään elämään ilman terapiaa…
Enkä sitten kyennytkään tänään puhumaan siitä pelostani mistä olin kyllä aikonut puhua, olin tulostanut kyseisen kohdan täältä blogista että näytän sen jos en saa sanoja suusta ulos mutta en kyennyt siihenkään.
Tänään taas tehtiin yksi uusi läsnäoloharjoitus ja hän kertasi sitä että kuinka minä EN ole sama kuin ajatukseni tai tunteeni vaan ne ovat erillisiä minusta ja voin ottaa ne hyväksyen arvottamatta vastaan sellaisenaan… Jotenkin niin hassua käsittää tuota koska jos ihmiseltä ottaa pois ajatukset ja tunteet, mitä jää jäljelle???
Lisäksi käsiteltiin suhdettani isäpuoleen, kuinka nykyään läsnäolo hänen seurassaan saa minut ahdistuksen valtaan… Aina välissä isäpuolen kohtaaminen on ollut kausittain vaikeaa mutta nyt se on todella vaikeaa. Tiedostan kyllä että se liittyy menneisiin mutta ei se tieto vähennä ahdistusta. Mutta kuulemma pitäisi ottaa nekin ahdistukset vain hyväksyen, arvottomatta vastaan eikä muodostaa niiden perusteella itsestäni mitään kuvaa. Kaikki kuulostaa niin viisaalta ja helpolta mutta on todella vaikea toteuttaa…
Nykyään terapiassa aina tehdään yksi läsnäoloharjoitus, yleensä sessio loppuun… Sen taidonko oppisikin… Osaakohan joku ihan oikeasti elää tässä hetkessä ilman arvottamista, hyväksyen ja irtipäästäen…
Kommentit
Lähetä kommentti