En muista olenko aikaisemmin kirjoittanut siitä kun en pysty katsomaan terapeuttiani silmiin… No ihan sama, koska asia edelleen vaivaa minua. Joka kerta kun käyn terapiassa, asia vaivaa. Enää en kuitenkaan ajattele ennen sessiota että NYT, TÄNÄÄN VARMASTI KATSON HÄNTÄ SILMIIN. Nyt olen tavallaan luovuttanut, en yritä pakottaa itseäni katsomaan. Mutta silti monesti session aikana tulee typerä olo kun tuijottelen vain lattiaa, pöytää, sylissä olevaa takkia. Haluaisin niin katsoa toista silmiin.
Aina sisään astuessani ja tervehtiessäni nopeasti vilkaisen häntä mutta se on ainoa kerta jolloin katson häntä edes kasvoihin. Lähtiessäni minulle tulee aina älytön pakokauhu ja on nopeasti saatava takki päälle ja mahdollisimman nopeasti ovesta ulos, koskaan en pääse mielestäni tarpeeksi nopeasti ulos… Silloin aina sanon hein selin samalla kun epätoivoisesti avaan oven lukkoa. Ja ulos ovesta päästyäni minut valtaa aina suunnaton halu pistää juoksuksi käytävällä ja pitää hillitä kovasti että en juoksisi pitkin sairaalan käytäviä heikkopäisenä.
Olen tästä vaikeudesta maininnut kerran terapeutille sähköpostilla ja hän sanoi että ei haittaa, että lempeästi vain totean että se on vaikeaa ja hyväksyn sen ja että asia korjaantuu itsekseen jos on tarvetta. Ei tämä vaikeus ole ollut alusta asti vaan tuli noin vuoden käytyäni, ykskaks silmiin katsomisesta tuli vain liian ylivoimaista. Vaikeus ajoittuu ehkä samoihin aikoihin kun alettiin ”oikeasti” asioita käymään läpi. Ekan vuoden kun olin terapeutin sanoja lainatakseni ihan ”lukossa”…
En tiedä mikä siinä on niin vaikeaa, mitä pelkään, pelkäänkö sitä mitä näen toisen silmistä vai sitä mitä toinen näkee minun silmistä… Mutta se vain ei onnistu. Keskustelupalstoilta olen lukenut että en ole ainoa jolle se on vaikeaa mutta haluaisin siitäkin päästä selville että miksi… Olen sitä tyyppiä jonka pitäisi saada KAIKKI analysoitua poikki, halki ja pinoon.
Toinen mikä tuntuu ”hassulta” on se että minun pitää AINA saada pitää takkiani sylissä mytyssä. Joskus terapeutti on sanonut että voin laittaa takkini naulakkoon mutta en kykene siihenkään. Ja sanoinkin että näin on hyvä johon terapeutti että näinkö tuntuu turvallisemmalta.
Olo on niin turvaton jo pelkästä ajatuksesta että en voisi puristaa takkiani sylissä. Ja kun tulee ”tiukka” paikka niin kerään takin isoksi mytyksi ja puristan lujaa rintaani ja mahaani vasten. Kesähelteillä takin asemasta olen joskus kokeillut käsilaukkua mutta se ei aja ihan samaa asiaa ja olenkin sitten ottanut aina jonkin kevyen takin vaikka olisi kuinka hellettä. Joskus olen toivonut että voisin ottaa mukaani paksun ison tyynyn...
Kai nämä molemmat liittyy jotenkin siihen perustunteeseeni eli turvattomuuteen ja ehkä joskus syytkin selviää, toivon niin. Haluan nähdä vielä terapeuttini silmät ennen kuin terapia loppuu…
Kommentit
Lähetä kommentti