Herra jumala mikä vuorokausi! Huh huh, vieläkin olen ihan poikki, niin uupunut henkisesti että tuntuu että tästä ei ikinä selviä, asiat ei koskaan selvene enkä toivu.
Eilen taas exä soitti vihassa ja halusi jutella lapsista. Sanoi minun laiminlyövän taas niitä ja että minun pitää JO ASETTAA LAPSET TÄRKEIMMÄKSI!! Ja että lapset kyllä muistaa yhteisen laatuajan kuin ostetut tavarat jne. jne. Kaikki johtui siitä että nuorimmalla oli tullut isänsä luona yön jälkeen halkeama/naarmu peniksen reunaan ja se kuulemma oli minun vika kun en ole seurannut ja en ole rasvannut.
Pojalla on atooppinen iho joka kyllä nyt on ollut pari vuotta melkein poissa kun pahimpaan aikaan esim. rystyset olivat ihan vihreän "mädän" peitossa ja samoin ranteet. Kortisonia ja rasvaa kului mutta mikään ei tuntunut auttavan. Rasvat oli reseptilääkkeinä ja niitä kuluikin kilokaupalla. No 2-3 vuotta sitten pojan iho rauhottui yhtäkkiä ja on pysynyt ihan hyvässä kunnossa sen jälkeen joten rasvauskin on jäänyt unohduksiin, rasvataan silloin kun jotain näkyy.
No siis tämä halkeama oli tullut isän luona yön jälkeen ja isänsä sanoi että oli koko yön raapinut itseään ja ilmeisesti sitten itse raapimisella aiheuttanut halkeaman mutta tämä raapiminen johtui siitä että äiti ei huolehdi lapsista ja rasvaa ihoa.
Mies jo sanoi että anna hänelle lapset niin kyllä hän hoitaa, eikä hän rahasta välitä, hän maksaa silti elatusavut vaikka lapset on hänellä ja aikoi tämänkin asian taas ottaa esille seuraavassa "huoltajuusneuvottelussa". Ja kun minä aloin puolustelemaan että ei voi tulla minulle sanomaan etteikö lapset ole minulle tärkeitä että hän ei voi sitä tietää minun puolesta kuinka tärkeitä ovat. Siihen sanoi että häntä ei saa päästää sisään tänne kotiini koska hän näkee kuinka tärkeä koti ja lapset on minulle aina kun hän käy täällä… kun minä en ole mikään siivoushullu ja nykyään vielä vähemmän, mutta olen aina ollut tällainen ja ei se alkuaikoina miestä häirinnyt vaikka ei nyt siistiä ollutkaan. Olihan meillä toisinaan riitaa siisteydestä mutta ei se koskaan ollut varsinaisesti äitiyden mittapuu.
No tuon puhelun jälkeen menin taas ihan puihin, lamaannuin ja mielen valtasi pelko ja pakokauhu. Se tunne on jotain niin kamalaa että ei sitä tahdo kestää. Tällä kertaa oli kuitenkin pakko pysyä pystyssä koska lapset oli kotona. Ulkoisesti ei saanut näkyä mitään siitä pakokauhusta ja itketti koko ajan. Onneksi kello oli niin paljon että parin tunnin päästä mentiin nukkumaan. Vähän ennen sitä kuitenkin mies soitti taas ja pyysi nyt anteeksi.
Tänään oli sitten terapia ja koska tuo eilisen tunne oli ajankohtainen, yritin puhua siitä. Selittää että humpsahdan aina jonnekin kun mies soittaa pahalla tuulella. Terapeutti kysyi sitten että mikä on se nappula jolla se saa mieleni järkkymään. Sanoin että lapset, kun se syyttää että kohtelen huonosti/väärin lapsiamme. Sitten tapahtuikin kaikenlaista, jota en nyt jaksa tässä käydä läpi, ehkä toisella kertaa mutta vastaanotolla tuli sitten ihan sama tunne kuin noiden exän puhelujen jälkeen mutta 10 kertaa vahvempana. Tästä sitten pääteltiin että se "nappi" onkin minussa itsessä eikä varsinaisesti liity lapsiini, koska terapeutti ei mitenkään uhannut/moittinut minua lasten hoidosta. Mutta kun jaksan niin ehkä käyn paremmin läpi tuota istuntoa.
Mutta sitten petyin niin pahasti kun sain seuraavan ajan vasta 3 viikon päähän… Kun hän ei ollut muistanut pitää varattuna mitään aikaa minulle ja tuo oli sitten eka vapaa aika. Sitten istuinkin puoli tuntia autossa kyyneleitä valuttaen ja tunsin itseni niin hylätyksi. Korvissa soi vain että MINÄ EN OLE TÄRKEÄ ja että minähän tiesin että näin käy. Siinä myös päätin että enää en mene, koska en kestä vain sitä tunnetta että olen hylätty enkä ole tärkeä. Järki kyllä sanoo että hänkin on ihminen ja kun kunnassa on vain kaksi mielenterveyshoitajaa niin niiden ajat on tiukilla mutta silti tuntuu että pitäisi pysyä sovitussa. MINÄ TARVITSEN vakaata ja turvallista terapiasuhdetta jossa ei yllätyksiä ja muutoksia tule muuten kuin minun tahdostani. Niinpä nyt tuntuu että lopetan käynnit, koska nykyään en kykene itkemään mutta kyyneleitä ovat saaneet aikaan exä ja nykyään terapeutti. Mikä varmaan kuvastaa sitä kuinka tärkeä terapeutista on tullut kun sen tekemiset ja sanomiset ( ja minun tulkinnat niistä) saa aikaan pettymyksen, sattumisen kyyneleitä.
Siis kyllä tiedän järjellä että ei terapeutti minua vahingoittaa halua eikä "ilkeyttään" tee muutoksia tms. mutta kun minä en pääse eroon tuosta hylätyksi tulemisen tunteesta ja siitä että en ole hänellekään tärkeä, että en ole muistettava ihminen, minut voi helposti sivuuttaa/unohtaa…
Eli nyt siis on tosi raskasta… terapiassakin kun tapahtui jotain tosi vaikeaa, jota en kyllä vielä käsitä mutta terapeutti sanoi että joku/jokin on tulossa pintaan ja että se asia tulee jossain vaiheessa valkenemaan… Mutta se tunne oli niin kamala että en tiedä haluanko sen jonkun tulevan pintaan…
Kommentit
Lähetä kommentti