Elämä näkyy menevän aalloissa… Tällä hetkellä on taas epävarmuus-vaihe jolloin en luota itseeni ollenkaan, en kykyihini, äitiyteen yms. En luota edes tietoon mikä on minussa jo olemassa. Tässä vaiheessa poden myös huonoa omaatuntoa melkein kaikesta tehdystä ja tekemättömäksi. Päässä soi virsi: ”Pitäisi…” siivota, laihduttaa, leikkiä enemmän lasten kanssa, pyykätä jne. Tämä ”vaihe” tulee yleensä kun mies nostaa jostain älömölön… alan pohtimaan että joskos miehen sanoissa onkin jokin totuudensiemen jne. Ja ainoa mikä tuo tällöin tyydytystä on syöminen… Mutta heti ahmimisen jälkeen tulee syyllisyys… tässä syklissä myös pidän itseäni rumana ja lihavana. Kestoltaan vaihe kestää päivistä muutamaan viikkoon
Sitten on sellainen tyynivaihe, jolloin elämä rullaa omalla painollaan… Innostun helposti asioista ja viitsin tehdäkin enemmän. Innostus kylläkin on lyhytjännitteistä ja työ vain lyhyeksi ajaksi tyydytystä. Uskon kutakuinkin itseeni ja kykyihini. Menneet ei kummittele eikä tulevaisuus pelota ja kykenen tekemään suunnitelmia tulevaisuuteen lyhyellä tähtäimellä (½ vuotta max). Tämän vaiheen kesto on myös päivistä viikkoihin
Sitten on se AHDISTUSVAIHE… Tulee uusia ja vanhoja takautumia ja elämä menee sinnitellen niiden kanssa. Muistikuvat ja tunteet ovat niin aidontuntuisia ja tuntuu todella vaikealta kohdata niitä ja kestää niiden olemassaoloa. Saatan maata sängyssä lamaantuneena takautumien vallassa… Vaikea hengittää tai edes olla olemassa. Onneksi kykenen näitä hallitsemaan silloin kun lapset on kotona, ne ei vain jotenkin pääse silloin ”päälle”, vaanivat taka-alalla tilaisuutta iskeä. Ahdistuksen vallassa ei näe nykyhetkeä ja vielä vähemmän tulevaisuutta. Onneksi ahdistusvaihe tulee ja menee, kestää maksimissaan viikon, varmaan siksi että enempää ei kestäisikään. Nykyään osaan jo suhtautua niihin niin että ne tulee ja menee enkä pelkää sen jäävän lopulliseksi olotilaksi niin kuin vielä ½ vuotta sitten pelkäsin.
Nyt siis on tuo epävarmuus vaihe menossa… Minkä hyvä puoli on taas se että ei ole takautumia, menneiden kummitukset ei pyöri mielessä, ne kun on niitä joita eniten kuitenkin pelkään ja jotka tuovat eniten hätää ja ahdistusta elämääni. Ja verrattuna eron jälkeiseen aikaan on noiden vaiheiden aikajana muuttunut. Yhä vähemmän on noita epävarmuusvaiheita (ja nykyään tulevat yleensä juuri tuosta kun epäilys kohdistuu äitiyteeni) ja ne ovat kestoltaan lyhyempiä kuin heti eron jälkeen. Toisaalta noi ahdistusvaiheet ovat paljon rajumpia ja syvempiä kuin ennen. Johtunee ehkä sitten siitä (mistä terapeutti aina muistuttaa) että olen vahvistunut niin paljon että kestän niitä enemmän jolloin ne tuleekin sitten rajumpina. Ennen kun luikin pakoon kaikkia ahdistuksia ja tuntui etten kestä mitään ja kielsin ja vähättelin kaikkea jopa itselleni.
Mutta onneksi noita tyynivaiheita on yhä enemmän, koska silloin palaudun noista kahdesta muusta vaiheesta ja kerään taas voimiani kestää seuraava ”ikävä” vaihe. Ehkä siis sitten kun kaikki tarvittavat kummitukset on käsitelty, niin silloin varmaan noiden vaiheiden balanssi saa oikean ja lopullisen tasapainon.
Kommentit
Lähetä kommentti