Puhumaton hätä

Olen vieläkin ihan puhki eilisen terapian jäljiltä, pitäisi siivota, kerätä kirpparikamoja ja tehdä vaikka mitä mutta uupumus vie voiton. Haluttaisi niin vain maata ja kerätä itseään kasaan.

Mikä on puhumisessa minulle niin vaikeaa!!!

Eilen taas terapeutti yritti monella tavalla saada minua aukeamaan mutta ei sitten millään voinut mikään keino onnistua. Varmaan puolet ajasta meni siihen kun yritin saada suustani jotain ulos. Edes niin yksinkertainen tehtävä kuin että olisin ottanut vesilasin käteen ja kuljettanut sitä suutani kohti hokien samalla ”Ei saa juoda” ja sitten juonut sitä samalla kun terapeutti sanoisi ”Ei saa juoda” niin ei onnistunut siitä syystä kun en vain pystynyt edes kuvittelemaan että puhuisin. Terapeutti sanoi että voin kuiskatakin sanat mutta en kyennyt.

Viimein yritin paperille kirjoittaa… Sain siihen kaksi sanaa aikaiseksi mutta sitten iski niin valtavan pakokauhu että piti lopettaa siihen. Samalla iski lamaannus mikä oli ehkä hyvä koska halusin paeta mutta en saanut jäseniäni liikkumaan lamaannuksen vuoksi. Ja vatsaan tuli iso möykky.

Terapeutti sitten kehui että hyvin sain puristettua ulos itsestäni kun sain sitten sanottua että vatsassa on möykky ja mielessä pakokauhu. Ja siinä oli asiat jotka session aikana ”käytiin” mutta silti terapeutti sanoi että tänään saatiin paljon aikaiseksi ja edistystä tuli. No tavallaan nyt siis ymmärrän että tuo pakokauhu/lamaannus ei liity omiin lapsiin mitenkään, koska se laukesi terapiassakin vaan se liittyy jollain tavalla minuun itseeni ja johonkin vanhaan tunnemuistoon joka laukeaa.

Jokin tuossa puhumisessa nyt on vaikeaa (tai ainahan se on ollut, puhua itsestä ja omista tunteista/ajatuksista) koska tämä kirjoittaminen kyllä luonnistuu… Lähettelenkin terapeutille aika paljon sähköpostia omista pohdinnoista juuri sen vuoksi kun en kykene sanomaan ja ne jää kaihertamaan mieltä MUTTA ei tämä kirjoittaminen ihan samaa asiaa aja.

Joskus toivon että kun voisi lakata puhumasta kokonaan, elää hiljaisuudessa… Siksikö pidän nykyisestä työstäni niin kovin kun siinä ei tarvitse paljoa puhua, joskus menee koko päivä ettei tarvitse mitään kellekään töissä sanoa. Mutta kun toisinaan on niin suuri tarve ja halu sanoa terapiassa jotain ja sanatkin on valmiina mutta kun NE EI TULE SUUSTA ULOS, ihan kuin en osaisi niitä ulos lausua tai jotain…

Se niin rassaa hermoja ja mieltä kun ei saa sanottua…