Siipiä vaille

Kyllä ihminen on voi olla KATKERA, voi hertsileijaa… Soitin exälle että kun on tapaamispäivä ja lapset on kylässä että hakeeko ne sieltä (harmi, harmi ettei nauhuria vielä ollut) ja tuli sitten ihmejuttuja… Oli pettynyt minuun, koska MINÄ EN OLLUT PYYTÄNYT HÄNTÄ mukaan poikamme lakitusjuhlaan vaan olin ottanut omia sukulaisiani mukaan (äitini ja siskoni poikien lisäksi). Sanoin että ei ollut minun asia pyytää vaan sankarin itse. No siihen exä että olisi tuntunut niin omituiselta jos isä ja äiti menisi sinne erikseen… Ja sanoi että oli antanut pojan valita, kutsua joko hänet tai minun sukuni ja poika oli tehnyt valintansa. Ja näin meni häneltä rahahanat kiinni pojalle… Ja samalla moitti poikaa siitä kun poika oli alkanut seurustelemaan uudelleen saman tytön kanssa jonka kanssa oli vuoden ja sitten niille tuli tytön toimesta ero, jota kesti n. kaksi kuukautta. Sanoi että pojalle pitää puhua järkeä ettei saa ottaa takaisin jos toinen jo lähtee, ei saa pilata elämäänsä samalla tavall...

Minä tänään tuhlasin melkein 100 euroa, tilasin tallentavan diginauhurin ja siihen kaapelin mikrofonilla jolla voi sitten nauhoittaa puheluja… Minä ostin vuosi sitten tammikuussa puhelimen jossa on puhelujen nauhoitustoiminto ja jolla saattoi nauhoittaa puheluja tunnin verran. Ostin ihan sen vuoksi kun exä soitteli tosi törkypuheluja. Tässä nauhoittavassa puhelimessa on vain se vika että se piippaa nauhoittaessa ja hyvin nopeasti exä tajusi mitä piippaus tarkoittaa. Ja sitten tulikin uhkailuja että tekee rikosilmoituksen kun nauhoitan. No nyt tiedän että minulla on oikeus nauhoittaa omat puheluni ilman että edes ilmoitan toiselle nauhoituksesta. Nyt siis löysin diginauhurin joka ei ilmianna millään muotoa että tallentaa ja sitä voi käyttää myös muulloinkin kuin puhelimessa puhuessa. Näin päätin aloittaa pitävien ”todisteiden” keräämisen exän puheista kaiken varalta. En aio niitä käyttää jollei ole ihan pakko. Eroon johtaneiden tapahtumien vuoksi aikanaan tein exästä rikosil...

Edelliseen postaukseen vielä lisäystä… Eli saattaa käydä niin että minulla ei koskaan noi tunnemuistot ”palaudu” tai muistot ylipäätään… Koska minulla on niin vahvat noi ”roolit” ja tietty tunnemuisto tai tapahtumamuisto on sidottuna vahvasti tiettyyn rooliin ja siksi MINÄ ITSE en niitä muista. Ja jotkut noista rooleista ovat passiivisia (tai ainakin luulen niin) ja tiedän vain että ne ovat olemassa ja niillä on olemassa se kaivattu yhteys tapahtuneisiin. Tämä pitäisi kyetä hyväksymään ja ajatella että muutan omaa käsitystä itsestäni sen vuoksi järkeistämällä, puhumalla itseni ympäri ajattelemaan toisin ja että jos joskus koen tarpeelliseksi niin varmasti silloin muistoni palaavat. Koska kuitenkin passiivisetkin roolit voivat muuttua… Tässä joku aika sitten pieni mykkä ”pikkupiikuni” (ehkä 3-4 vuotias) joka oli liikkumaton, sykkyrällä oleva pieni tyttö, jolla ei ollut ääntä vaan vain sanaton hätä, kauhu ja lamaannus niin se muuttui… Asento oli edelleen sama mutta silloin se...

Kateus… Ihminen on kummasti kateellinen ihmeellisistä asioista… Joskus tuntuu niin VÄÄRÄLTÄ olla kateellinen joistakin asioista, syyllisyys painaa kun tiedostaa olevansa kateellinen. Kateutta on vaikea tunnustaa edes itselleen. Tämä netin ihmeellinen maailma tuo kaikenlaista pahuutta ja vääryyttä ihmisten tietoisuuteen ja tämän avulla ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan niin hyviä kuin pahoja. Niinpä minä olen huomannut yhden vääräntuntuisen kateudensiemen itsessäni. Olen kateellinen toisille muistikuvista. Ja se tuntuu niin VÄÄRÄLTÄ koska nämä ihmiset KÄRSIVÄT TODELLA PALJON muistikuvistaan, ne tuntuvat tuovan ylettömän paljon kärsimystä heidän elämäänsä. Voisin kuvitella että nämä ihmiset ajattelevat että antaisivat mitä vain jotta voisivat unohtaa… Edes hetkeksi. Miten kukaan voi kadehtia toisen kärsimystä? No, koska minulta muistikuvat ja tunnemuisti puuttuu tai ovat puutteellisia niin tavallaan en tiedä näiden toisten samaa kokeneiden kärsimyksen määrää, samaistuminen o...

Kesäloma alkoi… Siis terapeutin. Hän kysyi viimeksi kun yritin aukoa suutani ja saada sanoja ulos että onko siinä huoneessa joku mikä saa minut lukkoon, että onnistuisiko se jos oltaisiin jossain muualla… Sitä jäin pohtimaan ja EI ONNISTU koska minulla on vaikeaa missä hyvänsä ja kelle hyvänsä puhua joistakin asioista. Kotonakin kun jotain haluaisin lapselle/lapsille sanoa, jotain mikä on vaikeaa, niin tilanne on ihan sama. Kotona (tai muuallakin kuten äitini luona) se ei tietenkään ”näy” samalla lailla koska se jolle haluan puhua, ei tiedä sitä että minulla olisi jotain sanottavaa, se ei odota minun puhuvan joten ei myöskään tiedä siitä vaikeudesta… Mutta kotonakin menee niin että kun jotain ilmenee josta haluaisin jollekin puhua, harjoittelen sitä puhetta mielessäni kauan ja hartaasti. Pyörittelen eri sanoja ja mietin mitä haluan sanoa ja miten ja saatan miettiä mahdollisia vastauksia ja että miten niihin sitten reagoin. Kun ”puhe” on mielessäni suurin piirtein valmis...

Palaan vielä siihen vanhaan juttuun, tässä aikaisemmassa postauksessani ”Äärimmäisiä tekoja…” sain kommentin jossa sanottiin että joskus tulee aika jolloin pystyn itse puolustamaan itseäni… Se toi mieleen sen kun terapeuttini kanssa yritettiin asiaa alkaa käsittelemään 1 ½ vuotta sitten… Silloin terapeuttini ehdotti mielikuvaharjoitusta… Että menen mielikuvissani omaan turvapaikkaani (joka oli luotu jo paljon aikaisemmin ja harjoiteltu sen luomista useasti) ja vien sinne mukanani jonkun turvallisen/luotettavan ihmisen. Ja voin sitten viedä sinne NE kolme ja muitakin ihmisiä asian tiimoilta jos siltä tuntuu. Ja sitten voin siellä istuttaa ne aloilleen ja sanoa jokaiselle mitä haluan ja minkä koen tarpeelliseksi, voin sanoa ihan mitä haluan ja ne joutuu kuuntelemaan aloillaan kaiken sanottavani… Sanoin terapeutilleni kauhuissani että EI, EN HALUA… Terapeuttini yritti sitten rauhoitella että se on ihan turvallista että minä hallitsen sen tilanteen täysin ja ne joutuu tekemään s...

Terapiassa käytiin läpi sitä 2 ½ sivua pitkää listaa arvioinnista jonka olin tehnyt. Siinä oli viisi viime vuonna asettamaani tavoitetta ja omia pohdintoja siitä kuinka olen edistynyt niissä tavoitteissa ja listassa oli myös kaikki työskentelymenetelmät ja arvioni niiden onnistumisesta kohdallani. Ensimmäinen 10 min taisi mennä siihen että yritin lukea sitä arviointiani ääneen. Voi taivas kun se oli vaikeaa… Pidin paperia kädessäni ja luin sitä sisäisesti ääneen ja huusin itselleni pään sisällä että NYT VAIN AUKAISET SUUN JA LUET TÄSTÄ ÄÄNEEN, NÄIN: TURVALLISUUDEN KOKEMINEN jne… Rutistin rystyset valkoisena paperia ja yritin kovasti lukea sitä, aukaisin monta kertaa suuni sanoakseni ne ääneen mutta en vain saanut niitä tulemaan ulos. Jossain välissä tavallaan luovutin ja oli hilkulla että en alkanut itkemään pelkästä epäonnistumisen tunteesta. Terapeuttini yritti välissä rohkaista lukemaan ja vastustamaan sitä vaikeutta. En ymmärrä oikein että miksi se oli taas niin vaikeaa…...

Hmm… Taas pyörii vanhat mielessä (tai miten niin taas, nyt onkin ollut pitkän aikaa hiljaista sillä saralla). Kuinkahan moni tajuaa millaisiin äärimmäisyyksiin ihmisen mieli kykenee suojellessaan itseään… Minulla on edelleen se vanha tapaus, taas se sana jota on niin vaikea edes kirjoittaa… raiskaus kätkettynä jonnekin kauas jonne ei näytä olevan ovea. Onko se hyvä vai paha? Se asia kun ahdistaa vain asiana… ahdistaa koska niin on tapahtunut. Muistikuvat tapahtuneesta eivät varsinaisesti ahdista koska se kaikki on edelleen kuin elokuvasta, kuin katsoisin filminauhaa, jossa se tapahtuu jollekin elokuvan henkilölle. Ainoa tunne jonka muistan koko tapahtuneesta on vasta sairaalasta… Ja alkoholilla EI ole osuutta koska sitä ei käytetty sinä iltana (ei tekijät enkä minä). Terapeutti sanoi joskus vuosi sitten että yleensä ihmiset tuntevat suuren helpotuksen kun saavat tapahtuneen sisältään kokonaan ulos, on kuin taakka putoaisi harteilta. Että itse työstäminen tulee olemaan rankka...

Ylihuomenna on viimeinen terapia ennen terapeutin lomaa ja minun pitäisi kyetä sanomaan mitä haluan jatkolta… Kun terapeuttini viimeksi vastasi viestiini jossa sanoin mm. että hän ei voi sanoa minulle mitä tiedän tai en omista tunteistani… Niin hän sanoi mm. " Meitä hoitajia ja terapeutteja on monenlaisia ja monella erilaisella lähestymistavalla työskenteleviä. Minun työskentelymenetelmäni ovat kognitiiviseen terapiaperinteeseen liittyviä. En väitä niiden soveltuvan kaikille ." Minä en noista suuntauksista oikein tiedä, olen niitä kyllä lueskellut keskustelupalstoilta mutta en ole kyennyt sanomaan mikä on oman terapeutin suuntaus. No nyt kun tiedän niin nyt oikeastaan kykenen sanomaankin että sitähän se on ollut. Minulla on ollut paljon "kotitehtäviä" istuntojen välissä ja olen saanut monenlaista lukemistoa. Nytkin on kaksi isoa paperinippua, joissa on lukemisto ja välissä tehtäviä. Ne pitäisi tehdä seuraavaksi kerraksi. Toisen olenkin tehnyt mutta toinen...

No niin, juhlat on ohi ja minä hengissä J Menivät sitten loppujen lopuksi hyvin. Otin aamulla kaksi ahdistuslääkettä… Lakitusjuhla oli kaunis ja itku tuli poikaa halatessa. Kotona ensimmäisenä kävivät läheiset ja sukulaiset. Iltapäivällä ja illalla kävivät sitten kyläläiset. Myös exän sukulaisia kävi… Yksi exän sisko oli tullut exän luo mutta ei käynyt meillä. Vähän niitä exän sukulaisia jännitin (kun eron aikoihin exä kertoi mitä kaikkea ne olikaan minusta sanoneet ja jännitin että onko suhtautuminen niin kylmää kuin niiden puheiden perusteella voisi ajatella mutta ei, ihan asiallisia olivat)… Vieraita taisi käydä n. 80 vieraskirjan mukaan... Minulla meinasi vain pariin otteeseen illalla tulla paniikkikohtaus mutta sain ne menemään ohi kun menin joko keittiöön tai tupakalle tai puristin kynnet kämmenpohjiin… Mutta kai se terapia sitten on auttanut siihenkin kun häpeä pysyi suht hyvin poissa ”ihmisten” aikana ja iski vain silloin kun rauhoitun jossain yksikseni (eli keittiö...

No niin, siivoukset on tehty ja leipomuksetkin… Teimme kaiken itse, äitini, siskoni ja minä. Viisi täytekakkua, kolme kalaoileipäkakkua, kolme lihavoileipäkakkua, neljä leikkelekakkua, neljä kuivakakkua, mokkapaloja, hiivapullia monenlaisia, shakkiruutuja, kuivalihapaloja (hirveä ja nautaa), pasteijoja (pekoniruohosipulituorejuustotäyte ja jokirapusavulohituorejuustotäyte), leipäjuusto. Nyt paniikki vaivaa välissä tosi paljon vaikka helpottikin kuulla että poika ei ole lähdössä juhlimaan joten on itse paikalla keskipisteenä (alaikäinen tyttöystävä) ja seurustelee vieraitten kanssa jolloin minä voin olla itse sivussa. Aion kyllä ottaa kaksi ahdistuslääkettä aamusta ja lisääkin jos on tarpeen. Haluan onnistua päivän läpiviennistä pojan takia. Varasuunnitelmana on migreenikohtaus jolloin voin poistua ”lepäämään” tarvittaessa. Nyt pitäisi vain uskaltaa laittaa nukkumaan koska aamu on kiireinen kun pitää saada juhlapöytä kuntoon. Meillä on myös alkoholiton booli muiden juomien k...

Nyt ahdistaa, koko aamu ollut niin tuskaista… Siivous on tehty niin nyt on taas "aikaa" ahdistukselle… Olen kovasti yrittänyt terapeutin neuvojen mukaan ottaa ahdistuksen vastaan, antaa sen tulla ja mennä… Hyväksyä se sellaisenaan ja ajatella että ahdistus on vain tunne joka ei ole yhtä kuin minä. Sekin ahdistaa kun minulla on vahva tunne että exä on manipuloinut vanhimpaa poikaa… Jostain syystä poika ykskaks ei halua olla missään tekemisissä siskoni miehen kanssa. Pelkään että exä on käskyttänyt poikaa ettei saa ollakaan tekemisissä siskonmiehen kanssa, pelkään että exä siirtää katkeruutensa poikaan tai että poika joutuu pahaan välikäteen kun isänsä kieltää tapailemasta minun sukulaisia… Voi vitsi miksi exä ei tajua että sehän pilaa omankin elämänsä olemalla katkera minun sukulaisille ja poikansakin elämän jos siirtää saman katkeruuden poikiin… Poika kun saa paljon rahaa isältään, sai nyt mm. autoon rahaa, niin isänsä voi laittaa rahoille "ehtoja". Kyselin pojal...

Nyt on pari päivää mennyt siivotessa… Tänäänkin tuli 8 tuntia siivottua… Talo ja piha alkaa olla kohta priimakunnossa ja sitten alkaakin tarjoilun yms. järjestäminen... Ihan hyvä, ei ole paniikki ehtinyt kovin usein päälle mutta nämä illat ovat pahimpia… Voi kun voisi hypätä sen juhlan ohi… No siskon kanssa sovittiin että jos minulla sinä päivänä tulee paniikki niin pahasti että pakko saada henkeä niin ”saan migreenin” ja voin mennä makuuhuoneeseen ”lepäämään” suljetun oven taakse… IHANAA, kun on joku varma pelastusrengas!! Tietää että PAKKO EI OLE KESTÄÄ koko päivää vaan voin tarvittaessa paeta hetkeksi… Olen kovasti yrittänyt miettiä mikä kauhistuttaa… Esim. minua ei haittaa jos käteni tärisevät… Punastuminen kyllä haittaa… Minua ei haittaa jos kotonani on hiukan sotkuista mutta se haittaa kun ihmiset katselee minun tavaroitani… Ne on vaan jotenkin minun yksityisomaisuutta enkä pidä että muut katselevat tai koskevat niihin, en tiedä miksi on näin… Läheiset kyllä saa sitä tehdä...

  Minä nyt huomasin yhden jutun tuosta sähköpostistani minkä lähetin terapeutilleni… Vasta tajusin ja samalla tajusin senkin että tämä sama ”kaava” toistuu/on toistunut AINA! Eli tuossa sähköpostissakin aloitan niin varmana siitä että terapeuttini on väärässä ja minä oikeassa, tai toisin sanoen minulla on VAHVA mielipide asiasta. Mutta jo ennen kuin saan sähköpostin kirjoitettua loppuun asia muuttuu!!!!!! Hyvin nopeasti en olekaan enää varma vaan alan epäröimään ja kallistumaan sittenkin sen toisen ihmisen kantaan vaikka kyse on minusta ja minun elämästä ja tunteista… Eli ihan minuuteissa menetän jo uskon itseeni ja alan pyytelemään anteeksi omia mielipiteitäni ja muuttamaan niitä… Samahan toistuu arjessa muutenkin ja varsinkin exän kanssa. Hänen kanssaan minulla saattaa HETI olla vahva mielipide asiasta ja/tai vahva uskomus että exä on väärässä, siis kun puhutaan jostain minuun liittyvästä, mutta hyvin nopeasti alankin epäröimään ja uskomaan että sittenkin exä vo...

Eilen ja tänään ollaan siivottu talomme pihaa ja ympäristöä ja huomenna aloitetaan siivous talon sisällä… Pitää yrittää touhuta koko ajan jotain että paniikki ei pääsisi kovin iskemään… Terapeuttinikin sitten vastasi… Viikko meni siitä kun lähetin sen emailin ja torstai-iltana jo ajattelin että viestini oli niin ala-arvoinen että terapeutti ei katsonut aiheelliseksi siihen vastata. No kuitenkin sitten laitoin hätäpäissäni uuden sähköpostin ja perjantaina tulikin sitten vastaus, joka alkoi: ”Anteeksi, etten ole ehtinyt aikaisemmin vastaamaan…”. No mutta paniikkiini juhlien suhteen sain vastauksen: ” Kaikki menee kuitenkin aivan hyvin ja sen sinä kyllä itseasiassa tiedät! !” Tuo lause sai minut itkemään epätoivosta… En tiedä, kaipasin niin tukea ja ymmärrystä, että toinen tajuaa kuinka vaikea asia on minulle. Olin niin epätoivoinen kun en sitä saanutkaan, en ollut saanut terapeuttiani ymmärtämään kuinka vaikealta koko juhlat tuntuu… Ehkä sitten en itsekään ymmärrä MIKSI,...

Luin tässä yhden toista blogia ja sieltä bongasin yhden kommentin jossa sanottiin että äärimmäinen ahdistuksen sietokykyyn vaikuttava keino on mielihalu viiltelyyn koska se vapauttaa endorfiineja ja tasaa henkistä painetta... Minullahan oli yhteen väliin tapa raapia ranteeni verille, ihan kynsin vain. Se oli sitä aikaa kun se raiskaus tuli pahasti ”päälle” ja olin vielä exän kanssa yhdessä. Ahdistuksen vallassa sitten raavin, ja raavin ranteitani kunnes niistä valui veri. Exä oli tosi vihainen ja tarkisti aina iltaisin onko uusia jälkiä. Toisinaan uhkasi raahata minut ranteineni vanhimman pojan eteen sanoen ”Tällainen sekopää äitisi on”. Terapiaan menin pitkähihaisella puserolla ja vielä side ranteessa. Muista kyllä sen kuinka se helpotti oloani/ahdistustani ja kuinka minua halutti siirtyä veitsiin mutta sen jotenkin koin että se on sairasta, se on viiltelyä ja sekopäiden touhua (mutta raapiminen ei niin ole) ja sen vuoksi kykenin vastustamaan mielihalua. Edelleen huomaan ko...

Minun ajatukset lähtee taas ihan harhaileen, olen jo vainoharhainen… Terapian suhteen… Nyt jo mietin että jos olen jotenkin loukannut terapeuttiani tai jollain tapaa suututtanut…Tai jos se on tympääntynyt minuun… Tai jotain… Olen lähettänyt viime perjantaina terapeutille sähköpostia ja se ei ole vieläkään vastannut… Yleensä vastaus tulee aika nopsasti paitsi nyt noin kuukauden aikana… Vai valmisteleeko minua sitä varten että en voikaan häneen tukeutua vaan pitää pärjätä yksin.. Olen kyllä niin ahdistunut tästä tilanteesta ja tunne että olen jotenkin loukannut terapeuttia on vahva. Ehkä sillä että en ole tarpeeksi kyennyt itse osallistumaan sessioilla käsittelyyn, onko se tuonut terapeutille sen tunteen että ei ole kyennyt auttamaan kuten pitäisi (kuten yhdessä aikaisemmassa kommentissa sanottiin)… Vai pelkääkö terapeuttini että olen tullut riippuvaiseksi hänestä ja yrittää erkaantua…Ehkä olenkin riippuvainen… Jos tuo tunne onkin nyt siirtynyt miehestä terapeuttiin… Ja pelkää...

Terapian lopetuksesta taas… Olen kovasti yrittänyt pohtia että miksi NYT… Mikä on niin muuttunut että terapeutti puhuu lopettamisesta… Koska itse en koe vielä pystyväni lopettamaan… Niinpä ajattelin että kun terapeutti sanoi yhdessä viestissään, mitä jo olenkin lainannut: ” Olen kyllä havainnut, että puhuminen on sinulle hankalaa vastaanotolla, joten en tiedä onnistuuko näiden asioiden ratkominen puhumalla. Paras tapa lienee asioiden selvittäminen itsellesi kirjallisesti.”. Eli ONKO TÄMÄ SYY, eli terapeuttini katsoo että kun en kykene puhumaan sessioilla niin EI OLE MITÄÄN SYYTÄ miksi kävisin siellä… Niin kuin hän viimeksi sanoi ”Ei ole tarkoitus että täällä käydään vain käymisen vuoksi”… Niin sen on pakko olla, hän on luovuttanut puhumisen lukkoni kanssa, ajattelee että en kykenekään puhumaan ja silloin ei ole mitään järkeä käydä siellä vain istumassa, vaikka kyllähän aina jotain saan sanottua mutta en ilmeisesti tarpeeksi. Eli hän on sitä mieltä että ongelmieni ratkominen ...

Edellisen postauksen kommentin innoittamana palaan jälleen ihmettelemään (samaa kuin lukijakin)… Mikä on se joka estää minua katkaisematta exän puheluja tai ylipäätään vastaamasta… Kun käytännössä 95 % puheluista on sellaisia että niitä ei tarvitse käydä "lasten vuoksi" ja vain 5 % asiallisia keskusteluja lapsista. No yksi on se pelko, pelko että exä suuttuu… Niin, mitä sitten jos suuttuu, mitä sitten voisi tapahtua? No ehkä exä yrittäisi soittaa uudelleen, soittaisi lapselle, kieltäytyisi tapaamasta lapsia, tulisi oven taakse, loppuisi tämä näennäinen välirauha tms. No nämä kaikki on sellaisia että selviäisin niistä joten mikä vielä koukuttaa… Joku koukkuhan tässä on koska katkaiseminen tuntuu niin vaikealta, kielletyltä, väärältä, loukkaamiselta… Tuosta loukkaamisesta… Exä kyllä kykenee suuttuessaan katkaisemaan puhelun kesken kaiken tai olemaan vastaamatta minun (ja lasten) puheluihin. No, nyt siis teen taas yhden päätöksen. Kun exä soittaa ja on humalassa tai ...

Olen alkanut touhuamaan pojan juhlia, yritän olla ajattelematta itse päivää… Olen miettinyt tarjoilua, tehnyt kutsukortteja… Mutta aina kun jostain syystä pysähdyn miettimään itse juhlapäivää, alan voimaan pahoin. Voi kun päivä olisi jo ohi. Perjantai-iltana exä soitti (humalassa) ja lateli taas juttujaan. No nyt se ei haitannut, kuuntelin 17 minuuttia hänen puheitaan ilman minkäänlaisia tunnereaktiota, enkä lähtenyt mihinkään hänen juttuihinsa mukaan. Mutta sieltä tuli katkeruutta… Exä muisteli 20 vuoden takaisia tekemisiänikin ja saipa jopa pojan ex-tyttöystävä osansa (”hän pelkäsi että saako poika yopapereita kun se hutsu oli jatkuvasti siellä”) ja sama litania että ensi vuonna HÄN on lasten kanssa, hän uskoo siihen vakaasti. Ja selvitti taas kuinka hänelle on AINA lapset tärkeimpiä ja hänen seurassa ne on aina turvassa kuin kassakaapissa vaikka hän olisi kuinka humalassa, vaikka hänellä olisi muisti poissa niin alitajuisesti hän kuitenkin huolehtisi lapsista aina. N...

Eilen illalla itkeskelin paljon… Tänään töissä itkeskelin… Toisaalta se oli hyvä, koska nyt tiedän kykeneväni itkemään… Onko tämä eroahdistusta? Vai sitä kun olen ollut epärealistinen terapian tavoitteiden suhteen ja nyt tuntuu siltä että koskaan en saa sitä mistä unelmoin. Olen nyt paljon pohtinut terapiaa ja sen lopettamista… Moni asia elämässäni ja ajatuksissani on muuttunut terapian myötä, paljon olen edistynyt, olen saanut solmuja auki ja selvyyksiä asioihin. MUTTA se TÄRKEIN ei ole muuttunut miksikään… Jossain vaiheessa esitin tavoitteeksi että OPPISIN PITÄMÄÄN ITSESTÄNI, HYVÄKSYMÄÄN KAIKKI VALINTANI JA TAPAHTUNEET ASIAT mutta ennen kaikkea oppisin pitämään itsestäni, lakkaisin vihaamasta ja inhoamasta ja ennen kaikkea häpeämästä sitä mikä minä olen… Häpeän itseäni, niin sisäistä kuin ulkoista itseäni… Myöhemmin hölläsin hiukan tavoitetta, asetin uudeksi tavoitteeksi että kunhan edes lakkaisin vihaamasta/inhoamasta itseäni, ei ihan rakastaa tarvitse, kunhan vain ...

Okei, tänään oli terapia ja terapeutti sanoi jäävänsä kesäkuun alussa kesälomalle ja että me ehditään kerran tavata. Ja että minun pitää ensi kertaan mennessä miettiä että jatketaanko vai joko lopetetaan vai harvennetaanko vai mitä tehdään… Sanoi että kaikkia asioita ei voida ratkaista ja onkin vain tarkoitus että kykenen selviämään arjesta suurin piirtein ja että tämä ei voi jatkua ikuisesti. Ja että jos lopetetaan niin voin aina kuitenkin tulla uudestaan jos en pärjääkään. Tulkitsin selkeästi että hän alkoi olla sitä mieltä että nyt pitäisi lopetella. Olen jotenkin tämän jo aavistanut, koko kevään olen pelännyt tätä hetkeä ja odottanut aina että koska terapeutti esittää lopettamista. Olen hirveän pettynyt, niin pettynyt… Tiedän kyllä että itse olen alkanut nyt kevään aikana arastelemaan joitain asioita terapiassa syystä että terapeutin kanssa on käyty läpi että miten ollaan läsnä tässä hetkessä ja kuinka vaikeat ja ahdistavat ajatukset pitää ottaa vastaan… Ja kun en kotona...