Kaikenlaista

Olen alkanut touhuamaan pojan juhlia, yritän olla ajattelematta itse päivää… Olen miettinyt tarjoilua, tehnyt kutsukortteja… Mutta aina kun jostain syystä pysähdyn miettimään itse juhlapäivää, alan voimaan pahoin. Voi kun päivä olisi jo ohi.

Perjantai-iltana exä soitti (humalassa) ja lateli taas juttujaan. No nyt se ei haitannut, kuuntelin 17 minuuttia hänen puheitaan ilman minkäänlaisia tunnereaktiota, enkä lähtenyt mihinkään hänen juttuihinsa mukaan. Mutta sieltä tuli katkeruutta… Exä muisteli 20 vuoden takaisia tekemisiänikin ja saipa jopa pojan ex-tyttöystävä osansa (”hän pelkäsi että saako poika yopapereita kun se hutsu oli jatkuvasti siellä”) ja sama litania että ensi vuonna HÄN on lasten kanssa, hän uskoo siihen vakaasti.

Ja selvitti taas kuinka hänelle on AINA lapset tärkeimpiä ja hänen seurassa ne on aina turvassa kuin kassakaapissa vaikka hän olisi kuinka humalassa, vaikka hänellä olisi muisti poissa niin alitajuisesti hän kuitenkin huolehtisi lapsista aina.

Niinpä niin, lapset on tärkeitä mutta edes niiden takia ei voi olla juomatta… Ja kun on vielä töissä ja sen työ on sellaista että pitäisi päivystää aina, eli joku homma voi vaatia sen että yölläkin on lähdettävä töihin.

Terapian lopettamisesta… Aion tehdä niin kuin kommenteissani aikaisemmin sanottiin, aion yrittää sanoa oman mielipiteeni lopettamisesta. Jos en muuten onnistu niin näytän ne kirjoitukseni tänne blogiini… Koska edelleen lopettamisen ajattelu saa ahdistuskäyräni nousemaan…

Ennen lopettamista minun on pakko oppia puhumaan jollekin muulle näistä asioista hiukan, pitää olla joku jolle puhua etten pyörittele yksin asioita päässäni vaan saan toisen näkemyksen asioihin. Kun yksin pyörittelen niin yleensä lähden aina loppujen lopuksi hakemaan asioihin vikaa itsestäni tai muuten ajatukseni lähtee ihan hakoteille….

Ehkä siskolle voisi puhua… Äidille en kyllä voi puhua… Olen aina ollut jotenkin suojeleva äitiä kohtaan, säästän sitä, en halua että tuntee minun vuoksi huolta, syyllisyyttä tai mitään. Ja äiti on aina voinut tukeutua minuun. Ja jotenkin äiti ei vain ymmärrä… Silloin kun yritän sille puhua, sen kommentit ovat kummallisia tms. hymähtelyjä, niinpä on parempi olla puhumatta koska ne kommentit vain lisäävät ahdistustani. En tiedä, joskus tuntuu että meillä on äitini kanssa menneet roolit ristiin…