Okei, tänään oli terapia ja terapeutti sanoi jäävänsä kesäkuun alussa kesälomalle ja että me ehditään kerran tavata. Ja että minun pitää ensi kertaan mennessä miettiä että jatketaanko vai joko lopetetaan vai harvennetaanko vai mitä tehdään… Sanoi että kaikkia asioita ei voida ratkaista ja onkin vain tarkoitus että kykenen selviämään arjesta suurin piirtein ja että tämä ei voi jatkua ikuisesti. Ja että jos lopetetaan niin voin aina kuitenkin tulla uudestaan jos en pärjääkään.
Tulkitsin selkeästi että hän alkoi olla sitä mieltä että nyt pitäisi lopetella. Olen jotenkin tämän jo aavistanut, koko kevään olen pelännyt tätä hetkeä ja odottanut aina että koska terapeutti esittää lopettamista.
Olen hirveän pettynyt, niin pettynyt… Tiedän kyllä että itse olen alkanut nyt kevään aikana arastelemaan joitain asioita terapiassa syystä että terapeutin kanssa on käyty läpi että miten ollaan läsnä tässä hetkessä ja kuinka vaikeat ja ahdistavat ajatukset pitää ottaa vastaan… Ja kun en kotona tähän kykene, ottamaan asioita ”oikein” vastaan niin en uskalla sitten puhua niistä terapiassa kun tiedän että toimintatapani on väärä/itselle vahingollinen ja tiedän mikä olisi oikea tapa, niin en kehtaa tunnustaa terapeutille näitä ajatuksia.
Mutta pettynyt olen siitä että isoja asioita jäi käsittelemättä… Yksikin on sellainen jonka kanssa olen taistellut yksinäni 20 vuotta, yrittänyt hyväksyä sen ja päästä sen yli mutta en ole siinä onnistunut. Ja se (ne) asia on sellainen joka hyvin paljon edelleen määrittää sitä mitä MINÄ ajattelen itsestäni, millaisena ihmisenä pidän itseäni ja se kuva ei ole hyvä, ei läheskään ja koko asian miettiminen saa minut voimaan pahoin, häpeämään… Tuntemaan itseni huonoksi.
En tiedä mitä kuvittelin… Kuvittelin että terapiassa saan sen asian oikealle tolalle ja kykenen valintani hyväksymään ilman että annan niiden vaikuttaa negatiivisesti minäkuvaan. Nyt siis olo on toivoton, taitaa käydä niin että asia vaivaa ja määrittää minua vielä toiset 20 vuotta ja tuon määrityksen kautta vaikuttaa moneen tekemiseeni. MINÄ EN TAIDA IKINÄ PÄÄSTÄ NIIDEN ASIOIDEN YLI ja niin kauan kun en pääse koen olevani arvoton ja sen vuoksi kelpuutan kaikenlaisen kohtelun osalleni, koska koen etten parempaa ansaitse.
Tiedän että pitäisi päästä yli, koska nämä asiat ovat olleet omia vapaaehtoisia valintojani mutta en vain pääse, en kestä ajatusta siitä millainen olen ollut… En keksi yhtään ”järkevää”/hyväksyttävää syytä… Olen vuosien varrella yrittänyt ja yrittänyt selittää asioita itselleni niin että kykenen ne hyväksymään ja sitä kautta ohittamaan. Mutta kaikki selityset tuntuu selityksiltä, tekosyiltä, että yritän saada asioihin ”kauniimpaa” näkökantaa, yritän vain puhua asiat paremmiksi kuin ne onkaan. Että pitäisi vain hyväksyä että olen HUONO JA ARVOTON ja sillä hyvä eikä yrittää selittää asioita mukamas parhain päin.
Jotenkin asetin toivoni tähän terapiaan, että siellä löydän ratkaisevan avaimen ja setvin tämä solmun…Että joku päivä minäkin OIKEASTI koen olevani arvokas ja hyvä. Nyt kaikki tuntuu siis toivottomalta. Enää en tiedä miten se voisi onnistua, mitä keinoja on jäljellä… 20 vuotta olen ollut tämän tunteen vanki ja vankeus edelleen jatkuu, suurin valttikorttini meni eikä mitään jäänyt jäljelle…
VOI LUOJA kuinka haluankaan päästä asioiden yli ja tuntea itseni arvokkaaksi!!!
Kommentit
Lähetä kommentti