Terapiassa käytiin läpi sitä 2 ½ sivua pitkää listaa arvioinnista jonka olin tehnyt. Siinä oli viisi viime vuonna asettamaani tavoitetta ja omia pohdintoja siitä kuinka olen edistynyt niissä tavoitteissa ja listassa oli myös kaikki työskentelymenetelmät ja arvioni niiden onnistumisesta kohdallani.
Ensimmäinen 10 min taisi mennä siihen että yritin lukea sitä arviointiani ääneen. Voi taivas kun se oli vaikeaa… Pidin paperia kädessäni ja luin sitä sisäisesti ääneen ja huusin itselleni pään sisällä että NYT VAIN AUKAISET SUUN JA LUET TÄSTÄ ÄÄNEEN, NÄIN: TURVALLISUUDEN KOKEMINEN jne… Rutistin rystyset valkoisena paperia ja yritin kovasti lukea sitä, aukaisin monta kertaa suuni sanoakseni ne ääneen mutta en vain saanut niitä tulemaan ulos. Jossain välissä tavallaan luovutin ja oli hilkulla että en alkanut itkemään pelkästä epäonnistumisen tunteesta. Terapeuttini yritti välissä rohkaista lukemaan ja vastustamaan sitä vaikeutta.
En ymmärrä oikein että miksi se oli taas niin vaikeaa… Viimein sain ensimmäisen sanan ulos kuiskaamalla ja sitten taas pitkä hiljaisuus… Sitten tuli kokonainen lause kuiskaamalla… Ja näin jatkui kunnes kävimme suurin piirtein paperini läpi.
Tätä seuraavaa kohtaa lukiessani jouduin kuitenkin keskeyttämään enkä kyennyt jatkamaan vaan hyppäsin sitten jo seuraavaan kohtaan. ” Toivoisin että oppisin puhumaan, voi että sitä toivon paljon, koska joskus sattuu sisälle niin paljon kun haluaisi sanoa jotkut sanat ja ei kykenekään. Tuntuu että olisi niin paljon sanottavaa että on niin kuin painekattila, paine kasvaa ja kasvaa mutta mistään ei höyry pääse ulos. Rintaa puristaa kaikki ne sanomattomat sanat. Ja nykyään on mennyt siihen että vaikka kuinka kirjoitan ja kirjoitan blogiini niin se ei enää tuo samanlaista ”helpotusta” kuin alussa. Tuntuu että se ei enää riitä, siis kirjoittaminen.”
Muutaman muunkin vaikean kohdan ohitin kokonaan kun en voinut vain kuvitellakaan lukevani niitä ääneen…
Lopussa puhuttiin sitten jatkosta… Sain luettua senkin kohdan tekstistäni: ” Toiveita tulevasta… En tiedä, jos olen rehellinen niin toivon tämän vielä jatkuvan mutta en halua roikkua kenessäkään, eli jos on tarpeellista lopettaa niin sopeudun siihenkin. En osaa edes arvioida miltä tuntuisi taas yksinään selvitä. Pelkään ihan älyttömästi lopettamista, olen oikeastaan pelännyt jo 3-4 kuukautta.” Terapeuttini kysyi että mikä lopettamisessa pelottaa, sanoin että yksin jääminen. Siihen kysyi että mikä yksin jäämisessä pelottaa. Sanoin että se kun on taas yksin kaikkien ajatustensa kanssa. Kun niitä pyörittää yksin, niin ne menee ihan hakoteille ja sitten niihin sekoaa, tulkitsee jo kaikki ihan pieleen omalta kannalta.
Terapeuttini sitten kysyi että onko minulla arjessa ketään kenen kanssa tuuletella ajatuksiani. Sanoin että vain blogini. Terapeutti kysyikin sitten että saanko vastauksia ja uskoi että blogi on hyvä keino tukemaan minua arjessa pärjäämisessä että siellä saa sitä elettyä elämää muidenkin kautta ja voi vaihtaa ajatuksia toisten kanssa, ei ole niin yksin kaiken tämän keskellä.
No sovittiin että vielä jatketaan… Nyt tulee vain SEITSEMÄN VIIKON tauko!!! Siis seitsemän viikon… Ensin on terapeutin loma neljä viikkoa ja sitten hänellä oli kaksi viikkoa jo täynnä joten sain ajan vasta seitsemän viikon päähän. Mutta ainakin tämä jatkuu vielä vaikka ilmaisin pelkoni siitäkin että jään jotenkin kiinni niihin käynteihin mutta sekin pelko oli kuulemma hyvä merkki koska silloin tarkkailen itseäni kun epäilen sitä.
Lopuksi sovittiin että käyntitiheyksiä katsotaan sitten seuraavalla kerralla ja että jatketaan samaa linjaa eli että minä aina tuon mieltäpainavan aiheen istunnoille… Ja terapeutti esitti että voisin etukäteen pohdiskella niitä paperille ja tuoda sitten sen paperin sinne. Sanoinkin että monet kerrat minulla on ollut ”luntti” matkassa mutta en ole pystynyt ottamaan sitä edes esille. Siihen hän sanoi että nyt sovitaan niin että tuon aina paperilla aiheen pohdintojen kera ja sitten käydään yhdessä aiheen kimppuun ja että pyritään siihen että työt on 50/50 kun hänestä välissä tuntuu että hän vie minulta ”tilaa” liikaa…
Kun siinä arvioinnissa sanoin menetelmistä keskustelun ja sen että se on yllättävän tärkeä minulle vaikka minun onkin monesti vaikea puhua. Siihen hän sanoi että tämä oli tärkeä tieto hänelle koska joskus hänelle on tullut mielikuva että keskustelu ei olisi minulle kovinkaan tärkeä.
Joten loppujen lopuksi jäi hyvä mieli, sain viimein työllä ja tuskalla kuiskien luettua arviointini (ainakin osittain) ja sain sanottua että en halua lopettaa ja sovittiin että vielä jatketaan. Vaikka nyt hirvittää tuo pitkä tauko ja kun silloin ei edes vaikuta emailia lähetellä koska toinen ei ole siihen vastaamassa. Pitää sitten vain enemmän käyttää tätä blogia terapeutin sijasta… Muutakaan en keksi.
Kommentit
Lähetä kommentti