Hmm… Taas pyörii vanhat mielessä (tai miten niin taas, nyt onkin ollut pitkän aikaa hiljaista sillä saralla). Kuinkahan moni tajuaa millaisiin äärimmäisyyksiin ihmisen mieli kykenee suojellessaan itseään…
Minulla on edelleen se vanha tapaus, taas se sana jota on niin vaikea edes kirjoittaa… raiskaus kätkettynä jonnekin kauas jonne ei näytä olevan ovea. Onko se hyvä vai paha? Se asia kun ahdistaa vain asiana… ahdistaa koska niin on tapahtunut. Muistikuvat tapahtuneesta eivät varsinaisesti ahdista koska se kaikki on edelleen kuin elokuvasta, kuin katsoisin filminauhaa, jossa se tapahtuu jollekin elokuvan henkilölle. Ainoa tunne jonka muistan koko tapahtuneesta on vasta sairaalasta… Ja alkoholilla EI ole osuutta koska sitä ei käytetty sinä iltana (ei tekijät enkä minä).
Terapeutti sanoi joskus vuosi sitten että yleensä ihmiset tuntevat suuren helpotuksen kun saavat tapahtuneen sisältään kokonaan ulos, on kuin taakka putoaisi harteilta. Että itse työstäminen tulee olemaan rankkaa mutta se "helpotus" on sen arvoinen. Terapeuttini teki jopa hienon suunnitelman paperille että kuinka asian suhteen edetään… Mutta se kaikki jäi… En ensinnäkään pystynyt puhumaan ja toiseksi koska mitään tunneyhteyttä ei ole, niin ei ole työstettävääkään. Ei ole avaimia siihen oveen… Ehkä en saakaan ikinä avaimia… Ehkä siitä on jo liian kauan aikaa (vaikka terapeutti sanoi että pitkä aika ei ole este työstämiseen jos muuten on valmis siihen, että koskaan ei ole liian myöhäistä työstää asiaa)
Mutta siihen kuinka ihminen kykenee ihmeellisyyksiin suojellessaan itseään… Tai ehkä olen vain jotenkin omituinen, ehkä olen jotenkin täysin kylmä, tunteeton… En tiedä… Mutta normaali EN ainakaan ole.
Koska miten voi olla mahdollista että minä kolme vuotta sitten kahvitin omassa talossani, omassa pöydässäni yhtä NIISTÄ!!!!!!!! Silloin se asui samassa kylässä ja jouduin monesti kohtaamaan sen… Mutta tämä kahvitus tuli niin ykskaks puskista että en osannut tehdä mitään muuta kuin passata sitä minun pöydässäni… Se tuntuu niin USKOMATTOMALTA että en voi käsittää… Sen oma poika oli meidän lapsen synttäreillä ja kun se tuli hakemaan poikaansa, poika sanoi että jää isi kahville että hän ehtii vielä leikkiä. Ja isi JÄI!!!
Exä tiesi että tämä ihminen oli yksi niistä… Meillä oli muitakin lapsia ja aikuisia vieraana… Tämä ihminen tuli ja istui keittiön pöydän ääreen isäpuoleni seuraan… Itse istuin sohvalla exän vieressä ja hädissäni kuiskasin exälle että menisi ja antaisi sille kahvit yms. Exä kieltäytyi… Niinpä MINÄ NOUSIN YLÖS SOHVALTA JA MENIN JA ANNOIN SILLE KAHVIT JA KAKUT!!! Ja palasin sohvalle jossa istuin paniikissa ja katsoin kuinka se joi minun kahvia ja söi minun tekemää kakkua ja istui minun pirtissä, minun kodissani ja oli kuin ei mitään… Se tuntui toiselta raiskaukselta… Miten se saattoi tunkeutua minun reviirille, minun kotiini. Exä kuiskasi korvaani "No, eihän ollut vaikeaa?".
Häpesin valtavasti koska en kestänyt sitä että sallin sen kaiken tapahtua kodissani, annoin sen miehen tulla sisälle ja "liata" kotinikin. Omassa työssäni jouduin useastikin kohtaamaan tämän ihmisen ja puhuttelemaan mutta se oli eri asia, silloin minulla oli työrooli, joka hoisi homman niin että mitään hätää ei ollut mutta kotona olin jotenkin valmistautumaton, pidin sitä turvapaikkana jonne sillä ei ole pääsyä ja josta se älyää pysyä poissa…
No reilu vuosi sitten se muutti onneksi kauemmas ja enää ei tarvitse kohdata. Joskus näen sen vaimon kaupassa ja mietin että näkyykö heillä kotona mitenkään se mitä mies on joskus tehnyt, eroaako se ihminen "normaalista" aviomiehestä jollain tapaa…
Kommentit
Lähetä kommentti