Kateus… Ihminen on kummasti kateellinen ihmeellisistä asioista… Joskus tuntuu niin VÄÄRÄLTÄ olla kateellinen joistakin asioista, syyllisyys painaa kun tiedostaa olevansa kateellinen. Kateutta on vaikea tunnustaa edes itselleen.
Tämä netin ihmeellinen maailma tuo kaikenlaista pahuutta ja vääryyttä ihmisten tietoisuuteen ja tämän avulla ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan niin hyviä kuin pahoja.
Niinpä minä olen huomannut yhden vääräntuntuisen kateudensiemen itsessäni. Olen kateellinen toisille muistikuvista. Ja se tuntuu niin VÄÄRÄLTÄ koska nämä ihmiset KÄRSIVÄT TODELLA PALJON muistikuvistaan, ne tuntuvat tuovan ylettömän paljon kärsimystä heidän elämäänsä. Voisin kuvitella että nämä ihmiset ajattelevat että antaisivat mitä vain jotta voisivat unohtaa… Edes hetkeksi. Miten kukaan voi kadehtia toisen kärsimystä? No, koska minulta muistikuvat ja tunnemuisti puuttuu tai ovat puutteellisia niin tavallaan en tiedä näiden toisten samaa kokeneiden kärsimyksen määrää, samaistuminen on vaikeaa.
Mutta oikeastaan se kateus ei liitykään heidän muistikuviin ja tunnemuistiin vaan siihen että muistaessaan he voivat asiaa työstää, he menevät eteenpäin vaikkakin kivuliaasti ja kärsimysten kautta. Heillä on toivoa, toivoa että he voivat eheytyä… Niin hyvin kuin se on mahdollista tapahtuneen jälkeen. Ja niin kauan kun on toivoa, kärsimykselle on hinta joka kannattalee eteenpäin, usko siihen että joku päivä helpottaa ja asian voi jättää taakseen hyväksyen tapahtuneen ja uskoen siihen että kykenee kaikesta huolimatta terveeseen, suht normaaliin elämään.
En sano ettenkö minäkin muistamattomuudestani huolimatta kykenisi suht normaaliin elämään ja epäilen että jos minulla joskus tunneyhteys palaa niin kadun tätä kateuttani ja saatan toivoa takaisin sitä muistamattomuutta. Mutta uskon myös että oma ihmisarvoni ei voi nousta normaaliin tasoon ennenkuin olen pystynyt käsittelemään kaikki menneisyyden möröt. Että tosiasia on se että kärsimyksen kautta pystyy asiat laittamaan oikeisiin mittasuhteisiin. Ja ymmärtämään sen mikä on lähtöisin itsestä ja mikä on toisen aiheuttamaa. Esim. kyllä tiedän järjellä ajateltuna että minun ei pitäisi tuntea joidenkin tapahtumien vuoksi niin suunnatonta syyllisyyttä, että jotkut asiat ovat vain toisten ihmisten aiheuttamia/tekemiä ja heille pitäisi myös vastuu niistä sysätä mutta sydämessä en tunne niin...
Mutta terapian myötä tämä halu muistaa on tullut. Nyt kun minulla olisi joku turvallinen/luotettava ihminen jonka kanssa voisin käydä pahojakin asioita läpi niin nyt haluaisin muistaa, haluaisin niin kovasti päästä asioita työstämään ja käsittelemään jotta ne lakkaisivat vaikuttamasta niin suuresti minuun. Ja sen vuoksi kai toi ”kateus” on myös tullut, luen "kateellisena" toisten kärsimyksestä kun tiedän että lopputulos saattaa olla sen arvoinen. Koska sitä tapahtunuttahan ei saa pois pyyhittyä ja ainoa tie sen oikeaan ”unohtamiseen” on työstäminen, niin kauhealta kuin se kuulostaakin, että toisten aiheuttaman kärsimyksen vuoksi on kärsittävä vielä lisää. Minun tapani on ollut ihan väärä mutta tapahtuneiden asioiden aikoihin ilmeisesti minulle siinä hetkessä ainoa mahdollinen. Mutta heidän valtansa minuun pysyy voimissaan niin kauan kun minä en kykene saamaan tunnemuistia asioihin, niin kauan he teoillaan määrittelevät sitä miksi itseni koen ja näen ja mihin itseni sijoitan tässä maailmassa ja kuinka käsittelen kaikkea eteeni tulevaa. Niin kauan he sanovat mikä minä olen ja miksi.
Nyt minä keinotekoisesti yritän muuttaa kaikkea tuota. Olen sitä kyllä jo hiukan pystynytkin muuttamaan mutta epäilen että todellinen muutos tapahtuu vasta muistamisen ja työstämisen jälkeen.
Että tämä kaikki miten nyt yritän käsityksiäni itsestäni muuttaa on samaa kuin laittaisi sideharson poikkimenneen luun päälle. Itse luunmurtuma menee piiloon mutta kipu ei poistu eikä murtuma lakkaa hankaloittamasta elämää. Ehkä tällainenkin tapa pitkän ajan tähtäimellä tuo saman lopputuloksen kuin muistaminen ja työstäminen. Ehkä se murtuma luutuu paikoilleen kun tarpeeksi kauan aikaa pitää sideharsoa. Ehkä saan ohjelmoitua itseni uudelleen kunhan jaksan tarpeeksi kauan sitä tehdä ja vakuuttaa yhä uudelleen ja uudelleen järjellä sydäntäni ajattelemaan toisin. Mutta kaikissa terapiaa käsittelevissä kirjoituksissa puhutaan siitä kuinka asioiden ”yli” pääsee sillä kun sen työstää omaan itseensä ”kiinni” ja sisäistää sen omaan historiaansa. Ymmärtää syyseuraussuhteet ja tapahtuneiden vaikutuksen itseensä ja maailmaansa.
En tiedä... Aika näyttää onnistuuko minun tapani ohjelmoida itseni uudelleen vai tulenko joskus niin vahvaksi että muistankin asiat ja pystyn ne työstämään. Mutta lukijoilleni haluan sanoa taas että kiitos kommenteista, niistä saa jotenkin voimaa ja itseluottamusta ja uskoa sekä saa myös ihan uusia perspektiivejä omaan elämään, ei ihan yksinään haudo kaikenlaisia ajatuksia päässään. Kiitos että olette mukanani tällä itseni löytämismatkalla :-)
Kommentit
Lähetä kommentti