Siipiä vaille

No niin, siivoukset on tehty ja leipomuksetkin… Teimme kaiken itse, äitini, siskoni ja minä. Viisi täytekakkua, kolme kalaoileipäkakkua, kolme lihavoileipäkakkua, neljä leikkelekakkua, neljä kuivakakkua, mokkapaloja, hiivapullia monenlaisia, shakkiruutuja, kuivalihapaloja (hirveä ja nautaa), pasteijoja (pekoniruohosipulituorejuustotäyte ja jokirapusavulohituorejuustotäyte), leipäjuusto. Nyt paniikki vaivaa välissä tosi paljon vaikka helpottikin kuulla että poika ei ole lähdössä juhlimaan joten on itse paikalla keskipisteenä (alaikäinen tyttöystävä) ja seurustelee vieraitten kanssa jolloin minä voin olla itse sivussa. Aion kyllä ottaa kaksi ahdistuslääkettä aamusta ja lisääkin jos on tarpeen. Haluan onnistua päivän läpiviennistä pojan takia. Varasuunnitelmana on migreenikohtaus jolloin voin poistua ”lepäämään” tarvittaessa. Nyt pitäisi vain uskaltaa laittaa nukkumaan koska aamu on kiireinen kun pitää saada juhlapöytä kuntoon. Meillä on myös alkoholiton booli muiden juomien k...

Nyt ahdistaa, koko aamu ollut niin tuskaista… Siivous on tehty niin nyt on taas "aikaa" ahdistukselle… Olen kovasti yrittänyt terapeutin neuvojen mukaan ottaa ahdistuksen vastaan, antaa sen tulla ja mennä… Hyväksyä se sellaisenaan ja ajatella että ahdistus on vain tunne joka ei ole yhtä kuin minä. Sekin ahdistaa kun minulla on vahva tunne että exä on manipuloinut vanhimpaa poikaa… Jostain syystä poika ykskaks ei halua olla missään tekemisissä siskoni miehen kanssa. Pelkään että exä on käskyttänyt poikaa ettei saa ollakaan tekemisissä siskonmiehen kanssa, pelkään että exä siirtää katkeruutensa poikaan tai että poika joutuu pahaan välikäteen kun isänsä kieltää tapailemasta minun sukulaisia… Voi vitsi miksi exä ei tajua että sehän pilaa omankin elämänsä olemalla katkera minun sukulaisille ja poikansakin elämän jos siirtää saman katkeruuden poikiin… Poika kun saa paljon rahaa isältään, sai nyt mm. autoon rahaa, niin isänsä voi laittaa rahoille "ehtoja". Kyselin pojal...

Nyt on pari päivää mennyt siivotessa… Tänäänkin tuli 8 tuntia siivottua… Talo ja piha alkaa olla kohta priimakunnossa ja sitten alkaakin tarjoilun yms. järjestäminen... Ihan hyvä, ei ole paniikki ehtinyt kovin usein päälle mutta nämä illat ovat pahimpia… Voi kun voisi hypätä sen juhlan ohi… No siskon kanssa sovittiin että jos minulla sinä päivänä tulee paniikki niin pahasti että pakko saada henkeä niin ”saan migreenin” ja voin mennä makuuhuoneeseen ”lepäämään” suljetun oven taakse… IHANAA, kun on joku varma pelastusrengas!! Tietää että PAKKO EI OLE KESTÄÄ koko päivää vaan voin tarvittaessa paeta hetkeksi… Olen kovasti yrittänyt miettiä mikä kauhistuttaa… Esim. minua ei haittaa jos käteni tärisevät… Punastuminen kyllä haittaa… Minua ei haittaa jos kotonani on hiukan sotkuista mutta se haittaa kun ihmiset katselee minun tavaroitani… Ne on vaan jotenkin minun yksityisomaisuutta enkä pidä että muut katselevat tai koskevat niihin, en tiedä miksi on näin… Läheiset kyllä saa sitä tehdä...

  Minä nyt huomasin yhden jutun tuosta sähköpostistani minkä lähetin terapeutilleni… Vasta tajusin ja samalla tajusin senkin että tämä sama ”kaava” toistuu/on toistunut AINA! Eli tuossa sähköpostissakin aloitan niin varmana siitä että terapeuttini on väärässä ja minä oikeassa, tai toisin sanoen minulla on VAHVA mielipide asiasta. Mutta jo ennen kuin saan sähköpostin kirjoitettua loppuun asia muuttuu!!!!!! Hyvin nopeasti en olekaan enää varma vaan alan epäröimään ja kallistumaan sittenkin sen toisen ihmisen kantaan vaikka kyse on minusta ja minun elämästä ja tunteista… Eli ihan minuuteissa menetän jo uskon itseeni ja alan pyytelemään anteeksi omia mielipiteitäni ja muuttamaan niitä… Samahan toistuu arjessa muutenkin ja varsinkin exän kanssa. Hänen kanssaan minulla saattaa HETI olla vahva mielipide asiasta ja/tai vahva uskomus että exä on väärässä, siis kun puhutaan jostain minuun liittyvästä, mutta hyvin nopeasti alankin epäröimään ja uskomaan että sittenkin exä vo...

Eilen ja tänään ollaan siivottu talomme pihaa ja ympäristöä ja huomenna aloitetaan siivous talon sisällä… Pitää yrittää touhuta koko ajan jotain että paniikki ei pääsisi kovin iskemään… Terapeuttinikin sitten vastasi… Viikko meni siitä kun lähetin sen emailin ja torstai-iltana jo ajattelin että viestini oli niin ala-arvoinen että terapeutti ei katsonut aiheelliseksi siihen vastata. No kuitenkin sitten laitoin hätäpäissäni uuden sähköpostin ja perjantaina tulikin sitten vastaus, joka alkoi: ”Anteeksi, etten ole ehtinyt aikaisemmin vastaamaan…”. No mutta paniikkiini juhlien suhteen sain vastauksen: ” Kaikki menee kuitenkin aivan hyvin ja sen sinä kyllä itseasiassa tiedät! !” Tuo lause sai minut itkemään epätoivosta… En tiedä, kaipasin niin tukea ja ymmärrystä, että toinen tajuaa kuinka vaikea asia on minulle. Olin niin epätoivoinen kun en sitä saanutkaan, en ollut saanut terapeuttiani ymmärtämään kuinka vaikealta koko juhlat tuntuu… Ehkä sitten en itsekään ymmärrä MIKSI,...

Luin tässä yhden toista blogia ja sieltä bongasin yhden kommentin jossa sanottiin että äärimmäinen ahdistuksen sietokykyyn vaikuttava keino on mielihalu viiltelyyn koska se vapauttaa endorfiineja ja tasaa henkistä painetta... Minullahan oli yhteen väliin tapa raapia ranteeni verille, ihan kynsin vain. Se oli sitä aikaa kun se raiskaus tuli pahasti ”päälle” ja olin vielä exän kanssa yhdessä. Ahdistuksen vallassa sitten raavin, ja raavin ranteitani kunnes niistä valui veri. Exä oli tosi vihainen ja tarkisti aina iltaisin onko uusia jälkiä. Toisinaan uhkasi raahata minut ranteineni vanhimman pojan eteen sanoen ”Tällainen sekopää äitisi on”. Terapiaan menin pitkähihaisella puserolla ja vielä side ranteessa. Muista kyllä sen kuinka se helpotti oloani/ahdistustani ja kuinka minua halutti siirtyä veitsiin mutta sen jotenkin koin että se on sairasta, se on viiltelyä ja sekopäiden touhua (mutta raapiminen ei niin ole) ja sen vuoksi kykenin vastustamaan mielihalua. Edelleen huomaan ko...

Minun ajatukset lähtee taas ihan harhaileen, olen jo vainoharhainen… Terapian suhteen… Nyt jo mietin että jos olen jotenkin loukannut terapeuttiani tai jollain tapaa suututtanut…Tai jos se on tympääntynyt minuun… Tai jotain… Olen lähettänyt viime perjantaina terapeutille sähköpostia ja se ei ole vieläkään vastannut… Yleensä vastaus tulee aika nopsasti paitsi nyt noin kuukauden aikana… Vai valmisteleeko minua sitä varten että en voikaan häneen tukeutua vaan pitää pärjätä yksin.. Olen kyllä niin ahdistunut tästä tilanteesta ja tunne että olen jotenkin loukannut terapeuttia on vahva. Ehkä sillä että en ole tarpeeksi kyennyt itse osallistumaan sessioilla käsittelyyn, onko se tuonut terapeutille sen tunteen että ei ole kyennyt auttamaan kuten pitäisi (kuten yhdessä aikaisemmassa kommentissa sanottiin)… Vai pelkääkö terapeuttini että olen tullut riippuvaiseksi hänestä ja yrittää erkaantua…Ehkä olenkin riippuvainen… Jos tuo tunne onkin nyt siirtynyt miehestä terapeuttiin… Ja pelkää...

Terapian lopetuksesta taas… Olen kovasti yrittänyt pohtia että miksi NYT… Mikä on niin muuttunut että terapeutti puhuu lopettamisesta… Koska itse en koe vielä pystyväni lopettamaan… Niinpä ajattelin että kun terapeutti sanoi yhdessä viestissään, mitä jo olenkin lainannut: ” Olen kyllä havainnut, että puhuminen on sinulle hankalaa vastaanotolla, joten en tiedä onnistuuko näiden asioiden ratkominen puhumalla. Paras tapa lienee asioiden selvittäminen itsellesi kirjallisesti.”. Eli ONKO TÄMÄ SYY, eli terapeuttini katsoo että kun en kykene puhumaan sessioilla niin EI OLE MITÄÄN SYYTÄ miksi kävisin siellä… Niin kuin hän viimeksi sanoi ”Ei ole tarkoitus että täällä käydään vain käymisen vuoksi”… Niin sen on pakko olla, hän on luovuttanut puhumisen lukkoni kanssa, ajattelee että en kykenekään puhumaan ja silloin ei ole mitään järkeä käydä siellä vain istumassa, vaikka kyllähän aina jotain saan sanottua mutta en ilmeisesti tarpeeksi. Eli hän on sitä mieltä että ongelmieni ratkominen ...

Edellisen postauksen kommentin innoittamana palaan jälleen ihmettelemään (samaa kuin lukijakin)… Mikä on se joka estää minua katkaisematta exän puheluja tai ylipäätään vastaamasta… Kun käytännössä 95 % puheluista on sellaisia että niitä ei tarvitse käydä "lasten vuoksi" ja vain 5 % asiallisia keskusteluja lapsista. No yksi on se pelko, pelko että exä suuttuu… Niin, mitä sitten jos suuttuu, mitä sitten voisi tapahtua? No ehkä exä yrittäisi soittaa uudelleen, soittaisi lapselle, kieltäytyisi tapaamasta lapsia, tulisi oven taakse, loppuisi tämä näennäinen välirauha tms. No nämä kaikki on sellaisia että selviäisin niistä joten mikä vielä koukuttaa… Joku koukkuhan tässä on koska katkaiseminen tuntuu niin vaikealta, kielletyltä, väärältä, loukkaamiselta… Tuosta loukkaamisesta… Exä kyllä kykenee suuttuessaan katkaisemaan puhelun kesken kaiken tai olemaan vastaamatta minun (ja lasten) puheluihin. No, nyt siis teen taas yhden päätöksen. Kun exä soittaa ja on humalassa tai ...

Olen alkanut touhuamaan pojan juhlia, yritän olla ajattelematta itse päivää… Olen miettinyt tarjoilua, tehnyt kutsukortteja… Mutta aina kun jostain syystä pysähdyn miettimään itse juhlapäivää, alan voimaan pahoin. Voi kun päivä olisi jo ohi. Perjantai-iltana exä soitti (humalassa) ja lateli taas juttujaan. No nyt se ei haitannut, kuuntelin 17 minuuttia hänen puheitaan ilman minkäänlaisia tunnereaktiota, enkä lähtenyt mihinkään hänen juttuihinsa mukaan. Mutta sieltä tuli katkeruutta… Exä muisteli 20 vuoden takaisia tekemisiänikin ja saipa jopa pojan ex-tyttöystävä osansa (”hän pelkäsi että saako poika yopapereita kun se hutsu oli jatkuvasti siellä”) ja sama litania että ensi vuonna HÄN on lasten kanssa, hän uskoo siihen vakaasti. Ja selvitti taas kuinka hänelle on AINA lapset tärkeimpiä ja hänen seurassa ne on aina turvassa kuin kassakaapissa vaikka hän olisi kuinka humalassa, vaikka hänellä olisi muisti poissa niin alitajuisesti hän kuitenkin huolehtisi lapsista aina. N...

Eilen illalla itkeskelin paljon… Tänään töissä itkeskelin… Toisaalta se oli hyvä, koska nyt tiedän kykeneväni itkemään… Onko tämä eroahdistusta? Vai sitä kun olen ollut epärealistinen terapian tavoitteiden suhteen ja nyt tuntuu siltä että koskaan en saa sitä mistä unelmoin. Olen nyt paljon pohtinut terapiaa ja sen lopettamista… Moni asia elämässäni ja ajatuksissani on muuttunut terapian myötä, paljon olen edistynyt, olen saanut solmuja auki ja selvyyksiä asioihin. MUTTA se TÄRKEIN ei ole muuttunut miksikään… Jossain vaiheessa esitin tavoitteeksi että OPPISIN PITÄMÄÄN ITSESTÄNI, HYVÄKSYMÄÄN KAIKKI VALINTANI JA TAPAHTUNEET ASIAT mutta ennen kaikkea oppisin pitämään itsestäni, lakkaisin vihaamasta ja inhoamasta ja ennen kaikkea häpeämästä sitä mikä minä olen… Häpeän itseäni, niin sisäistä kuin ulkoista itseäni… Myöhemmin hölläsin hiukan tavoitetta, asetin uudeksi tavoitteeksi että kunhan edes lakkaisin vihaamasta/inhoamasta itseäni, ei ihan rakastaa tarvitse, kunhan vain ...

Okei, tänään oli terapia ja terapeutti sanoi jäävänsä kesäkuun alussa kesälomalle ja että me ehditään kerran tavata. Ja että minun pitää ensi kertaan mennessä miettiä että jatketaanko vai joko lopetetaan vai harvennetaanko vai mitä tehdään… Sanoi että kaikkia asioita ei voida ratkaista ja onkin vain tarkoitus että kykenen selviämään arjesta suurin piirtein ja että tämä ei voi jatkua ikuisesti. Ja että jos lopetetaan niin voin aina kuitenkin tulla uudestaan jos en pärjääkään. Tulkitsin selkeästi että hän alkoi olla sitä mieltä että nyt pitäisi lopetella. Olen jotenkin tämän jo aavistanut, koko kevään olen pelännyt tätä hetkeä ja odottanut aina että koska terapeutti esittää lopettamista. Olen hirveän pettynyt, niin pettynyt… Tiedän kyllä että itse olen alkanut nyt kevään aikana arastelemaan joitain asioita terapiassa syystä että terapeutin kanssa on käyty läpi että miten ollaan läsnä tässä hetkessä ja kuinka vaikeat ja ahdistavat ajatukset pitää ottaa vastaan… Ja kun en kotona...

Hahaa, tänään tein jotain ihmeellistä!! Sain tänään uuden auton ja poikani tuli eilen jo kotiin vanhalla autolla. Pojalla oli tänään jalkapallopeli yli 300 km päässä ja isänsä lähti mukaan, koska tarkoitus oli että poika ostaa samalla reissulla itselleen auton. No kun minä tänään saavuin kotiin, huomasin että vanha autoni puuttuu ja kävin katsomassa että onko se exän pihalla ja kappas vaan, siellä olikin exän auto. Tästä päätelmä, exä ja poika olivat lähteneet MINUN vanhalla autolla. Hetken olin tosi loukkaantunut… Miten saattoi ottaa minun autoni (jossa on vielä talvirenkaat alla ja sulalla tiellä menevät pilaan) KYSYMÄTTÄ MINULTA!! Ja olen monet kerrat pojallekin sanonut että minun autoa EI OTA noin vain vaan AINA kysyttävä minulta lupa. Minusta tuntuu tosi pahalta ajatella että exä AJAA MINUN AUTOANI!!! En tiedä, ihan kuin jotain intimiteettiä olisi loukattu… No tovisen kiehuin liemessäni mutta sitten keräsin rohkeutta ja soitin exälle ja annoin ilmi että en tykännyt yhtä...

Hahaa, tänään tein jotain ihmeellistä!! Sain tänään uuden auton ja poikani tuli eilen jo kotiin vanhalla autolla. Pojalla oli tänään jalkapallopeli yli 300 km päässä ja isänsä lähti mukaan, koska tarkoitus oli että poika ostaa samalla reissulla itselleen auton. No kun minä tänään saavuin kotiin, huomasin että vanha autoni puuttuu ja kävin katsomassa että onko se exän pihalla ja kappas vaan, siellä olikin exän auto. Tästä päätelmä, exä ja poika olivat lähteneet MINUN vanhalla autolla. Hetken olin tosi loukkaantunut… Miten saattoi ottaa minun autoni (jossa on vielä talvirenkaat alla ja sulalla tiellä menevät pilaan) KYSYMÄTTÄ MINULTA!! Ja olen monet kerrat pojallekin sanonut että minun autoa EI OTA noin vain vaan AINA kysyttävä minulta lupa. Minusta tuntuu tosi pahalta ajatella että exä AJAA MINUN AUTOANI!!! En tiedä, ihan kuin jotain intimiteettiä olisi loukattu… No tovisen kiehuin liemessäni mutta sitten keräsin rohkeutta ja soitin exälle ja annoin ilmi että en tykännyt yhtä...

Edelleen olo on aika kurja… Tuntuu että kaikki valuu käsistä, mistään ei saa kiinni. Väsyttää… Haluaisin niin hetkeksi luovuttaa… Viedä lapset exälle, ottaa töistä sairaslomaa ja kadota maan sisään edes pieneksi hetkeksi, rypeä vain omassa liemessä, antaa periksi. Kuinka onnistun luopumaan naamiostani edes toviksi… Kunpa voisin/osaisin läheisilleni näyttäytyä itsenäni tunteineni ja näin edes hiukan jakaa pahaa oloani. Miksi se on vaikeaa… Joskus päätän että nyt en peitä mitään mutta se naamio tulee niin automaattisesti että en osaa jättää sitä pois. En tiedä, saiko tuo terapeutin "luovuttaminen" minutkin siihen uskoon että tässä on kaikki. Tämä on se piste johon pääsen… Pidemmälle en voi mennä… Tänään taas taistelin vanhimman pojan kanssa ja sen vuoksi tuli kaipuu miehestä taloon. Ihan vain tekemään asioita joihin en itse kykene… Poikaa kun ei millään saa tekemään kotona juuri mitään… Nyt sillä taktiikka on vaihtunut, kun jotain pyydän/käsken, se sanoo niin tottele...

Toivoton olo, ei oikein tämä kirjoittaminenkaan suju, joka on aina ollut kuitenkin minulle helppoa… On toivoton olo koska en osaa toimia niin kuin terapeutti yrittää opettaa, epäonnistun aina. Ajattelen väärin tai en ajattele mutta reagoin ajatuksiini väärin. Anna aina ajatusten ja tunteiden viedä minua osaamatta pysähtyä. Ja nyt näyttää että terapeuttikin on luovuttanut puhumiseni suhteen. Tiedän että itsestänihän on kiinni se että onnistunko puhumaan terapiassa mutta jotenkin nyt vain mieli on ihan pohjassa kun 2 ½ vuoden jälkeen terapeuttini luovuttaa… Suora lainaus: " Olen kyllä havainnut, että puhuminen on sinulle hankalaa vastaanotolla, joten en tiedä onnistuuko näiden asioiden ratkominen puhumalla. Paras tapa lienee asioiden selvittäminen itsellesi kirjallisesti. " Niinpä ajattelin että nyt yritän, yritän todella kovasti saada puhuttua. Keksin keinon jolla pakotan sanat suusta ulos. Yritän terapeutin kesälomaan asti ja jos ei edistystä tapahdu niin...

Edellisen kirjoitukseni kommentit saivat minut tekemään PÄÄTÖKSEN… Päätin että kesäkuussa sanon suoraan exälle ettei ole tervetullut kotiini. Suuttukoon jos haluaa ja kiukutelkoot… Päätökseen vaikutti myös se että eilen ex soitti muissa asioissa ja "lipsautti" että: "Olit tehnyt hienon puulaatikon… Poikamme sanoi että siinä oli joku virhe tullut mutta en minä huomannut mitään virhettä"!!! Siis TÄH!!! Kysyinkin " KOSKA SINÄ olet sen nähnyt?" Sanoi nähneensä päivällä kun oli tuonut vanhimman poikamme kotiin ja samalla pistäytynyt (MINÄ EN SIIS OLLUT ITSE KOTONA ja mies sen tiesi koska autonikin oli poissa). Kylläpä olo oli kuin olisi varkaita käynyt kotona!!! Niinpä vakaasti päätin että kesäkuussa kiellän kaikenlaisen tulemisen meille, koska ei tarvitse edes lasten takia meillä käydä, siinä Outi ja Saima kommenteissaan ovat ihan oikeassa. Miksi exän pitäisi lasten takia täällä ravata kun ei minunkaan tarvitse lasten takia exällä ravata. Hittolaine...

Voi vitsi, tänään taas tuli selväksi kuinka säikky olen exää kohtaan. Siitä pitää päästä eroon, EHDOTTOMASTI! Aina kun auto tulee pihaan, säikyn. Kurkin ikkunasta varovasti kuka tulija on. Aina kun ovi käy, säikyn. Keskeytän sen mitä teen ja hyppään ylös. Pelkään että tulija on exä. Alan ”hulluna” muka touhuamaan jotain ja jos tulija onkin joku muu, hössääminen loppuu siihen ja lysähdän kasaan pelkästä helpotuksesta. Jos olen makkarissa, hyppään ylös ja painelen pirttiin lyöden oven kiinni perässä. Jos olin tietokoneella, lyön äkkiä läppärin kannen kiinni jne. jne. Jos ovi käykin etten ole kuullut ja tulija on exä, olo on niin syyllinen, olin sitten tekemässä mitä hyvänsä ja yritän ”pelastaa” sen mitä voin eli peittelen sitä mitä olin tekemässä oli se sitten mitä hyvänsä. Ja jos tulija on exä, olo on vaivautunut, häpeävä, syyllinen, pelokas ja tunnen itseni niin huonoksi, alastomaksi. Jos päälläni on tiettyjä vaatteita, häpeän myös ulkomuotoani, haluaisin peittää itseni aina säkk...

Minä olen miettinyt paljon lapsuuttani (jo ennen terapiaa) koska uskon että sieltä löytyisi vastauksia joihinkin reaktioihini nykyhetkessä… Mutta on niin vaikeaa miettiä kun ei juuri mitään muista. Olen sanonut terapeutillenikin että ihan kuin elämäni alkaisi yläasteelta. Toki joitain muistoja on ennen sitäkin mutta ne on lyhyitä yksittäisiä ja voi sormilla laskea. Aikaisemmin olen ajatellut että se on ihan normaalia että ei ihminen voi juurikaan muistaa pikkulapsiaikaa tai ala-asteaikaa… Mutta nykyään kun olen ihmisten kanssa puhunut, huomaan että yleensä kyllä ihmiset muistaa niiltäkin ajoilta aika paljon. Joten se on alkanut minua vaivaamaan. Haluaisin muistaa enemmän… Haluaisin tietää esim. mistä olen ala-asteella pitänyt, mitä harrastanut, mitä rakastanut, mitä tehnyt vapaa-aikana, kesälomilla jne. jne. En muista mitään leluja (no sen verran muistan että ala-asteella yhdellä kaverilla oli tosi paljon barbeja ja pyyhekumeja, joista olin kateellinen) mitä minulla olisi ollut. ...

Eilen oli hankala päivä… Aamupäivästä tuli joku ihme ahdistuskohtaus ilman mitään syytä. Ei tapahtunut mitään, en ajatellut mitään erikoista, en tehnyt mitään, ei ollut mitään mistä olisin saanut kiinni ahdistuksen laukaisevaa tekijää. Mutta ahdistus paheni niin että en voinut oikein sängystä päästä ylös ja kaikki tuntui niin toivottomalta. Päässä pyöri vain että EN JAKSA, MISSÄÄN EI OLE MITÄÄN JÄRKEÄ. Pari tuntia kärvisteltyäni muistin psyykelääkkeeni jota olen ottanut päivittäin aina pahimpina kausina. Tätä samaa lääkettä voi ottaa ahdistukseen tarvittaessa ja vaikutus pitäisi tulla 1 – 2 tunnin sisään. Niinpä otin sellaisen. Olo huononi ja ajattelin jo että en kestä hetkeäkään kotona vaan on lähdettävä jonnekin, ajattelin jo sairaalaa… Mutta sain kuitenkin sitten viimein sen verran aikaiseksi että lähdin rullaluistelemaan… Mutta se tyssäsi jo parin kilometrin päästä kun alkoi niin vahvasti pyörryttämään että pelkäsin kaatuvani koska hyvänsä maantielle. Niinpä istuin tien laita...