Ilmeisesti olen kaikissa ikävissä/vaikeissa asioissa käyttänyt samaa ”keinoa” eli irroittanut tapahtuman, paketoinut tiiviisti, kiikuttanut kellariin lukkojen taakse ja unohtanut… Liekö terapian ansiota että nyt vanhat asiat palailee pätkittäin raskaina taakkoina. Nytkö siis olen tarpeeksi ”vahva” kestämään kaikkia niitä ajatuksia/tunteita… Asioita tulee vain yksi sieltä, toinen täältä ja kolmas tuolta, lyhyitä pätkiä, pitempiä jaksoja niin että kaikki tuntuu olevan yhtä sekametelisoppaa ja tuntuu että kadotan hallinnan asioihini.
Tänään tuli tajuntaan taas yksi asia, josta on kohta 14 vuotta…Olin raskaana ja viikkoja oli n. 19 ja menin ultrakuvaan. Edellisellä viikolla oli ollut neuvola ja äänet kuuluivat normaalisti. Ultrakuvassa lääkäri ei löytänyt vauvasta elonmerkkejä, ei nähnyt sydämen sykettä ja totesi tämän minulle. Minä aloin siinä sitten itkemään jolloin lääkäri totesi hämmästyneenä hoitajalle että "Eikö tällä ole jo yksi lapsi", ihan kuin olisin ollut joku esine, minusta puhuttiin kuin en olisi paikalla... Tuo kommentti on jotenkin jäänyt kummittelemaan mieleeni...
No kuitenkin siitä sitten komennus heti keskussairaalaan ja siellä polille... Jotenkin kaikki oli niin epätodellista, olihan edellisellä viikolla äänet kuulunut normaalisti, ei ollut mitään kipuja, verenvuotoa, ei mitään mistä olisi voinut päätellä jotain sattuneen.
Taas tutkimus... Ei elonmerkkejä. Minä kyllä uskoin jotenkin että ovat erehtyneet, vauva nukkuu tai on sellaisessa asennossa että sydämen liike ei näy. Vakuuttelivat että ei ole erehdys ja komensivat osastolle että vauva pitää synnyttää ulos. Sielläkin jankutin lääkärille että MITÄ jos ovatkin erehtyneet, eikö voitais odottaa mutta juna kulki hirveää vauhtia eteenpäin ilman jarruja. Aamuyöstä sain sitten synnytyksen käynnistävän lääkkeen ja sanottiin että supistuskipuja ei sitten tarvitse kärsiä vaan heti voi tahtoa kipulääkettä. Olin siihen aikaan pahimmillani "ihmiskammon" suhteen, kaupassa käyntikin oli taistelua. Aikaisin aamulla alkoikin supistuskivut mutta meni jonkin aikaan ennen kuin kehtasin soittaa hoitajalle (tuntui että en voi häiritä niitä). Hoitaja tulikin mutta sanoi olevansa toisen osaston hoitaja eikä voi antaa lääkettä ja sen osaston hoitajilla just vaihtuu vuoro ja hoitaja tulee sitten kun ovat saaneet vaihdettua vuoron. Meni toista tuntia ennenkuin tuli piikin kanssa ja poltot olivat jo aika kovat. Ja kun vielä tiesi mikä tulee olemaan lopputulos...
Vauva syntyi aika pian sen jälkeen peltiämpäriin. Hoitaja kysyi haluanko katsoa, en halunnut, en oikein vieläkään voinut uskoa koko juttua... Halusin vain unohtaa koko asian ja olla kuin ei mitään...
Sitten hoitaja kysyi että haluanko ottaa vauvan haudattavaksi, että voin ottaa kun raskaus oli niin pitkällä. Sanoin heti että EN, en halunnut tietää koko asiasta. TÄTÄ olen monet kerrat katunut ja tästä poden syyllisyyttä, OLISI pitänyt ottaa. Sitten hoitaja sanoi että sitten tämä menee ROSKIIN!!!!! Voi luoja millainen ihminen antaa laittaa vauvansa roskiin! En oikein tajunnut tuota silloin aikanaan mutta TÄNÄÄN se jysähti tajuntaan... Tajusin että se vauva on mennyt roskina kaatopaikalle muun JÄTTEEN mukana!!!
No sitten minut vietiin kaavintaan ja laitettiin kotia. Itkusilmässä kerjäsin taksikyytiä kun en kestänyt ajatusta ihmisistä ja linja-autosta. En saanut vaan ensin piti mennä bussiasemalle ja siellä odottaa linkkuria ja sillä kotiin. Se oli elämäni pisin bussikyyti ja vaikein, olla ihmisten keskellä siinä mielentilassa. Silloin tunsin itseni niin yksinäiseksi, että minulla ei ole ketään, yksin on AINA selvittävä KAIKESTA. Kotona olin siis aatonaattona ja taas jatkoin elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sain myöhemmin toisen keskenmenon jossa minua taas vaivaa syyllisyys siitä että harkitsin silloin aborttia!!! Eikä ollut muuta syytä kuin se että yhden lapsistani ja sen välille olisi tullut vain vuosi ikäeroa. Yritän vakaasti uskoa että en olisi sitä kuitenkaa tehnyt mutta välissä kolkuttaa että se sikiö vaistosi sen ja meni siksi kesken (silloin viikkoja taisi olla 9), että se tiesi ettei ollutkaan toivottu... Naurettavaa, tiedän järjellä mutta...
Eli siis aikanaan tuossa ensimmäisessä keskenmenossa en taaskaan käsitellyt sitä tapahtuneen jälkeen, yritin unohtaa ja sulkea koko asian pois mielestäni ja onnistuinkin aika hyvin. Sairaslomaa pidin silloin pari päivää mutta sitten palasin töihin. Miehen kanssa jonkun verran puhuin tapahtuneesta mutta niin että tunteita ei ollut mukana. Muistan kyllä miettineeni että mikä minussa on vialla kun olen niin ”tunteeton”, kylmä etten edes sellaista asiaa sure. No nyt sain siihenkin selityksen, en ole tunteeton, se on ollut tapani selviytyä, irrottaa tunteet tapahtumista ja haudata ne syvälle jonnekin.
Kommentit
Lähetä kommentti