Huh huh taas yksi terapiaistunto takana... Olen yleensä aina terapian jälkeen ihan puhki, kuin maratonin juossut... Yleensä loppupäivä ja seuraavakin menee toipumisessa. Nytkin olen niin väsynyt, väsynyt... Ja kun tuntuu että en etene ollenkaan, junnaan paikoillani...
Terapiassa on jo selvinnyt että minun PERUSUSKOMUS on että olen arvoton, mitätön. Ja kun siitä ei pääse eroon... vaikka toisaalta terapeuttini sanoi joskus että sitten kun tiedostan selkeästi sen kuvion miten ajattelen itsestäni niin vasta sen jälkeen voidaan alkaa muuttamaan tuota perususkomusta. Nyt minä tulkitsen ihmisiä, ihmisten sanomisia/tekemisiä, omia ajatuksia niin että ne tukee tuota perususkomusta.
Tänään sain puristettua itsestäni ulos että en voi ajatella toista sukupuolta ja suhdetta mieheen koska en kestä ajatusta seksuaalisesta kanssakäymisestä, en koskemisesta, en mistään läheisyydestä. En pidä edes suutelusta, en ole koskaan pitänyt. Joskus jopa lasten pusut (kun ne tulee yllättäen) saavat minussa äkillisen "inhoreaktion", halun äkkiä pyyhkiä pusun jäljet pois... Onneksi yleensä aina kuitenkin hallitsen itseäni sen verran että en näytä tuota reaktiota lapsille... Joskus myös tulee sama reaktio kun lapsi tulee kaulaan tai syliin oikein liki, minulle tulee ahdistuskohtaus, tunnen olevani nurkkaan ajettu. Silloinkin yleensä hillitsen mutta joskus on pakko poistua tilanteesta jollain tekosyyllä ("äidin pitää nyt mennä vessaan tms.") Pelkään kuitenkin että lapsi vaistoaa tuon reaktion ja luulee sen johtuvan hänestä. En tiedä pitäisikö selittää jotain mutta jos pitäisi niin mitä tuollaisesta voi lapselle sanoa...
Joskus tuntuu että olen kieroon kasvanut, minun seksualisuus on niin pahoin vääristynyt että korjaantuuko ikinä...
Kommentit
Lähetä kommentti