Huh huh kun olen niin uupunut... Ex-mies tuli hakeen lapsia humalassa ja kun en päästänyt niin tivasi lapsilta että "Nyt pitää valita, lähdettekö isin matkaan vai ette... Jos ette lähde niin isä katoaa kokonaan", minä yritin saada miestä ulos ja sanoin että "Ei lapsia panna valitsemaan, minä päätän ja nyt ne ei tule, etkä saa uhkailla noin lapsia", siihen mies että "En minä lapsia uhkaille vaan sinua"...
Siis olen jo niin rättiväsynyt että välissä tulee halu luovuttaa, sanoa miehelle että siinä on, ota lapset ja jätä minut rauhaan, kunhan minä saan hetken levätä... Tiedän kyllä että vaikka jostain syystä luovuttaisinkin ja antaisin hänelle lapset (minä olen lähihuoltaja ja lapset on 2 vrk viikossa isällään) niin kyllä se keksisi sitten jonkun muun asian millä kiusata/hallita minua.
Mutta sekin niin väsyttää kun on yksin häntä vastaan ja hän on niin "voimakas" ihminen ja on oppinut 18 vuodessa kaikki "oikeat" napit mistä painaa jotta saa minut pelosta sekaisin. Yleensä jään meidän "taistelujen" jälkeen potemaan syyllisyyttä ja alan epäilemään itseäni. Nytkin kun lapset itki eteisessä isän tivatessa että tulevatko vai ei niin minulle tuli kauhea syyllisyys, tunsin että minä olin se ilkeä ihminen kun en päästä lapsia isälleen vaikka on tapaamispäivä ja minä aiheutan heille mielipahaa jne. jne. Selitin kyllä myöhemmin lapsille että ei äiti voi päästää jos isi on humalassa ja että isi valitsi juomisen vaikka oli teidän tapaamispäivä...
Voi kun saisin jostain jotain voimia jaksaa tätä kaikkea ja vastustaa miehen tempauksia tai edes niin etten jää aina märehtimään omaa huonouttani noiden taistelujen jälkeen. Pääsenkö ikinä henkisesti irti ex-miehen vaikutusvallasta...
Kommentit
Lähetä kommentti