Niinpä, terapiapäivä takana… Tänään käsiteltiin sitä keskenmenoa, jonka olen sysännyt sivuun… Tehtiin mielikuvaharjoitus, jossa ”palasin” ajassa takaisin ja nyt tein asiat toisin… Nyt katsoin sitä vauvaa, otin sen syliini, puhuin sille ja hautasin sen kauniiseen paikkaan ja hyvästelin. Yhdessä kohtaa olo meinasi käydä niin sietämättömäksi että meinasin keskeyttää koko harjoituksen mutta sain sen kuitenkin niin hallintaan että saatoin tehdä harjoituksen loppuun. En tiedä sitten kuinka se vaikuttaa asian hyväksymiseen, sen näkee aikanaan (kai).
Sivuttiin myös tulevaa pelkoani, eli ”saan” järjestää isot juhlat ja se koko touhu pelottaa… Kaikki ne ihmiset… Ja ne tulee kotiini, eli en pääse tarvittaessa pakoon. Koti on minulle turvapaikka, johon ei vieraita eksy kuin korkeintaan kerran kuussa ja niin on hyvä. Ennen eroa meillä kävi miehen sukulaisia viikoittain ja se oli niin vaikeaa, yleensä odotin että lähtisivät jo pois. Nyt pitää kestää päivä että iso määrä vieraita ravaa kodissani… Huh huh, tästä aiheesta jatketaan seuraavalla kerralla terapiassa, koetetaan keksiä keinoja millä selviän siitä.
Nyt taas välit muuttui kahdeksi viikoksi vaikka minä koen että tarvitsen joka viikkoista käyntiä mutta kun en saa sanottua… ”Luen” ja tulkitsen terapeuttiani… Hänen mielestä viikko tuntuu olevan liian lyhyt aika jotta ehdin palautua tai että en ahdistu liikaa mutta minä itse koen kaksi viikkoa hiukan liian pitkäksi. Välissä aina saan sanottua että jos vain viikko mutta sitten jossain vaiheessa terapeutti ”unohtaa” sen (kuten nyt ollessa lomalla) ja välit venyy…
Lääkkeistäkin puhuttiin… Kun toisinaan tuntuu että haluaisi olla jo ”normaali” ja päästä lääkkeistä eroon… Sovittiin kuitenkin että katson vielä kaksi kuukautta näillä lääkkeillä ja annoksilla koska kuitenkin olen ollut niin ”syvällä”… Kun ihmettelin sitä että jos syön masennuslääkkeitä ja tuntuu että eivät ole vaikuttaneet… Vaikka minulla ei varsinaisesti masennusta olekaan vaan syviä ahdistustiloja, jotka liittyy menneisiin… Terapeuttini epäili että saattaa olla että tällaisissa tapauksissa vaatiikin pitkän käytön ennen kuin varsinaisesti vaikuttaa (olen siis syönyt n. 1 ½ vuotta lääkkeitä) ja että niistä on ollut apu ettei ahdistus ole mennyt ”yli rajan” vaan että olen selviytynyt niiden avulla päivistä hengissä…
Reilu vuosi sitten voin sanoa käyneeni aika pohjalla… Terapeuttinikin jo oli hilkulla laittaa osastohoitoon mutta silloinkin apuun tuli sama psyykelääke kuin nytkin ja nousin siitä suosta. Mutta silloin alkoi jo tuntua että haluan ”rauhan”, lopullisen rauhan, että en kestä enää kaikkea sitä mitä ajatuksissani pyöri.
Mutta nyt vointini on ollut parempi, terapeuttinikin kyseli että tiedänkö mikä siihen vaikuttanut… En tiedä, ehkä osittain lääkitys, aloitinhan n. kuukausi sitten psyykelääkkeen syömisen joka auttaa ahdistuksiin tai tämä blogin kirjoittaminen, nythän saan purettua heti olotilojani ja se on niin lohduttavaa kun tietää että saa jakaa muiden kanssa ajatuksiaan vaikka kommentteja ei kovin tulekaan. Tai se kun kovasti yritän päättää että nyt suunta muuttuu, pakko loppua nämä ahdistustilat, lakkaan miettimästä ahdistavia asioita jotta saan elämänsyrjästä taas kiinni.
Mutta siis aurinkoa kohti vaikka väkisten J
Kommentit
Lähetä kommentti