Eräässä kommentissa sanottiin: "Vaikka elämäsi on ollut paljon rankempaa kuin minun" mutta en minä koe että elämäni olisi ollut rankkaa… Ajattelen että se on sama kuin sokealle yritettäisiin selittää ruskan väriloistoa tai revontulten loimua… Sokea voi yrittää kuvitella puheiden perusteella niiden kauneutta mutta koskaan se ei koe sitä, koskaan se ei ymmärrä täysin mistä jää paitsi koska se ei ole koskaan niitä oikeasti nähnyt. Samoin oli minulla, en kokenut elämääni rankaksi koska paremmasta en tiennyt, en ymmärtänyt… Minulla oli vain epämääräinen paha olo, möykky mutta ajattelin sen aina johtuvan minun puutteellisuudesta, vajavaisuudestani, virheellisyydestäni, huonoudestani. Jos joku olisi silloin tullut ja näyttänyt minulle kaikki elämäni vääristymät, olisin ollut kuin sokea, kuunnellut sujuvasti mutta en oikeasti uskonut koska muusta ei ollut tietoa. Se kaikki oli ja on minun elämääni… Kuvittelin että kaiken voin parantaa/korjata koska kaikki on lähtöisin minusta ja kun vain jaksan korjata viat sitä mukaa kun niitä ilmaantuu niin lopussa kiitos seisoo ja tulee se päivä jolloin vikoja ei enää ole.
En ainakaan vielä ole tuntenut katkeruutta menetetyistä asioista tai ajasta, en ajattele että aikaa olisi mennyt hukkaan… En tunne vihaa ketään väärinkäyttäjääni kohtaan… Minulle on tapahtunut paljon asioita, vähän hyvää ja paljon pahaa mutta en silti syytä ketään elämäni pilaamisesta… En ajattele että kuinka elämäni olisi erilaista ilman niitä tapahtumia… Mutta kun en osaa edes kuvitella "normaalia" elämää ilman että jotain "pahaa" tapahtuu, niin ehkäpä siksi en ole katkera siitä että millaista elämäni olisi voinut olla kun en vieläkään tiedä muusta/"paremmasta", ei ole vertailukohtaa siihen mitä olisi voinut olla…
Mutta en osaa antaa itselleni lupaa surra tapahtuneita asioita tai yleensä tuntea mitään tapahtuneiden johdosta. Yritän kyllä puhua itselleni että saan tuntea erilaisia tunteita niiden vuoksi mutta jokin estää…
Osaksi ehkä se että kun ne on menneessä tapahtuneita, olen menettänyt oikeuden surra niiden vuoksi koska aikaa on kulunut… Jos joku lapsistani esim. kaatuisi ja loukkaisi itsensä ja silti nousisi ja jatkaisi kuin ei mitään… Mustelmat katoaisi, tapahtunut unohtuisi mutta sitten ykskaks lapsi alkaisi itkeä täyttä kurkkua ja kysyttäessä sanoisi että kun se sattui niin kovasti kun silloin aikaa sitten kaaduin… Eikö kaikki vanhemmat lohduttaisi "Niin varmaan sattui MUTTA sehän tapahtui jo aikaa sitten, eihän se enää satu, miten sinä NYT sitä alat itkemään", eikö kaikki vanhemmat olisi ihmeissään että mikä lapselle nyt tuli kun kuukausia jälkeenpäin alkaa itkemään jotain kaatumistaan, huoli että onko jotain pielessä...
Niin siis kun tunnen että olen jo kadottanut oikeuteni NYT alkaa suremaan ja tuntemaan menneiden vuoksi… Ja toinen syy on ehkä että EN OSAA. En osaa itkeä, surra, olla syyttämättä itseäni, olla häpeämättä tapahtuneita kuin ne olisi yksin minun syytäni… Mutta varmaan olen vain niin kadottanut kosketuksen tapahtumiin että sen kosketuksen löytäminen on vain niin vaikeaa ja vaatii paljon enemmän aikaa, ehkä sitten tulee itku, suru ja muut tunteet…
Pitää vain olla kärsivällinen, korjata minuutta niin paljon että olen tarpeeksi vahva jolloin ne kadonneet tunteet uskaltaa tulla pintaan tietäen että minä ne myös kestän… Koska olenhan kokenut sellaisia ahdistuskohtauksia että juuri ja juuri olen ne kestänyt, kerran tuntui että en kestä ja menin sairaalan vuodeosastolle kolmeksi päiväksi makaamaan kun en vain kestänyt olla kotona… Eli ehkä siis en ole vielä valmis tuntemaan niitä tunteita… Antaa ajan kulua ja yritän jotenkin vahvistaa ensin minuuttani, yritän elää normaalia elämää jotta saan edes käsityksen mikä on "normaalia" elämää…
Kommentit
Lähetä kommentti