Olipas raskas terapiapäivä taas... Istunnossa sain puristettua itsestäni pienen palasen yhdestä isosta asiasta vaikka en kuitenkaan juuri niin kuin olisin halunnut. Läsnäolohengitysharjoituksen aikana monesti nousi pakokauhu/pelko pinnalle ja sai olon sellaiseksi että kohta pitää karata mutta niin sitä vain sai kohdattua ne tunteet ilman että karkasi ja hetken päästä olo híukan rauhoittui noustakseen kohta uudelleen.
Miten voi olla niin rankkaa hakea itseään, opiskella itseään, tutustua omaan menneisyyteen... En osaa vielä vihata (en edes minulle väkivaltaa tehneitä ihmisiä) enkä oikein itkeäkkään. Ennen luulin että olen jotenkin kylmä/tunteeton ihminen, sairas päästäni mutta nyt tajuan että olen niin kauan peittänyt omat tunteeni että ne ovat "kadonneet", menneet piiloon monen lukon taakse ja ne ei hetkessä tule takaisin. Joskus vain haluaisin tuntea vihaa niitä kohtaan jotka ovat väärin kohdelleet, haluaisin pystyä sanomaan että "SINÄ teit väärin minulle, tämä on sinun vastuullasi, ei minun, minussa ei ollut vikaa" tai haluaisin itkeä oikein kunnolla, itkeä niitä asioita mitä minulle on tapahtunut ja jotka ovat jättäneet isot arvet minuun. Surra kerrankin kunnolla saamaani kohtelua ilman että tuntuu että olen sen kaiken ansainnut tai siihen jotenkin syypää.
Pakko uskoa siihen että joku päivä sekin on edessä, voin jättää menneet niin että en pidä itseäni syyllisenä kaikkeen tapahtuneeseen ja surra sitä kaikkea koska muutoinhan tätä ei jaksaisi. Vielä en osaa/pysty ajattelemaan tulevaisuutta, en osaa kuvitella missä olen esim. ensi talvena, mikä on silloin vointini jne. Kun minä lähdin terapiaan n. 2½ vuotta sitten luulin naivisti että minulla on pienet ongelmat jotka nyt selviää muutamalla käyntikerralla... Noin vuoden päästä aloituksesta tuli sitten avioero ja silloinkin ajattelin että vuosi erosta niin olen kuin toinen ihminen, kaikki takana ja paljon edessä, että olen sinut itseni kanssa (niin menneen kuin nykyisen), elän mielenrauhassa ja seesteistä elämää. Nyt erosta on siis vuosi ja 3 kuukautta ja nyt on tosi vaikea ajatella että tästä koskaan kummenisin... Luulen että vuoden päästä tilanne on edelleen yhtä vaikea ja että minun ainoa mahdollisuus on hyväksyä se sellaisenaan ja yrittää elää niin kuin pystyn.
Mutta toivo siitä mielenrauhasta kuitenkin pitää elämää yllä, ajatus että joku päivä herään aamulla ja huomaan olevani tyytyväinen siitä että minä olen minä ja tyytyväinen elämääni :-) Sitä kohti...
Kommentit
Lähetä kommentti