Siipiä vaille

Jotenkin kummasti tuntuu että joka puolella puhutaan nyt raiskauksesta vai nytkö olen vasta alkanut kiinnittämään huomiota siihen, ennen ohittanut kaiken hyvin nopeasti pysähtymättä. No keskiviikkona tulee Punainen lanka ja aiheena: Miksi mies raiskaa -kurkistus seksuaalirikollisen sielunelämään.   Ja minulla oli eka kerta kun pystyin tuon sanan kirjoittamaan näin julkisesti muiden luettavaksi!!! Kerran terapiassa kirjoitin sanan mutta silmät kiinni. Kolmesti olen sen pystynyt sanomaan ääneen sen illan jälkeen (josta siis on jo 20 vuotta ja olin 15-v.), vieläkään en ole edes terapiassa pystynyt koko tarinaa (siltä osin kun muistan) kertomaan ja yhden kerran pystynyt tuon sanan sanomaan terapeutilleni.   Mikähän siinä on niin vaikea sanoa... Se juuttuu kurkkuun ja terapiassakin puhun vain SIITÄ tapahtumasta isolla S:llä tai Siitä Illasta tai käytän muita kiertoilmaisuja jos haluan jotenkin aihetta sivuta. Mutta itse asiaa ei ole vielä pystytty mitenkään juuri työstäm...

Mikä minua vaivaa??? Mikä ihme sai minut taas suostumaan tapaamaan yhtä miestä jota tapailin hetken aikaa yli kuukausi sitten… Mikä osa minusta suostuu? En ymmärrä… En halua, viimeksi jo menin ihan sekaisin… Tulin hulluksi… Sekosin toisen kosketuksesta… Tunsin itseni niin likaiseksi, saastaiseksi kun annoin toisen koskea… Ällöä, ällöä ja nyt meinaan taas tavata sen ihmisen, mikä ihme minua vaivaa… Olen niin kaksijakoinen ihminen, haenko nyt vain että kunhan joku minut hyväksyisi ja joku minua arvostaisi/kunnioittaisi ja sen vuoksi suostun tapaamiseen vaikka en kestä ajatusta toisen intiimistä läheisyydestä… Toisaalta haluaisin niin kovasti olla ”normaali” ihminen joka käy treffeillä ja elää elämäänsä kuin kuka tahansa mutta toisaalta tajuan että minä en ole tietyllä tavalla normaali, minuun on kuitenkin niin paljon vaikuttaneet kaikki tapahtuneet asiat. Haluaisin niin kovasti kokea normaalin parisuhteen… Suhteen jossa kumpikin on ylpeitä siitä että toinen on siinä vieressä j...

Eräässä kommentissa sanottiin: " Vaikka elämäsi on ollut paljon rankempaa kuin minun" mutta en minä koe että elämäni olisi ollut rankkaa… Ajattelen että se on sama kuin sokealle yritettäisiin selittää ruskan väriloistoa tai revontulten loimua… Sokea voi yrittää kuvitella puheiden perusteella niiden kauneutta mutta koskaan se ei koe sitä, koskaan se ei ymmärrä täysin mistä jää paitsi koska se ei ole koskaan niitä oikeasti nähnyt. Samoin oli minulla, en kokenut elämääni rankaksi koska paremmasta en tiennyt, en ymmärtänyt… Minulla oli vain epämääräinen paha olo, möykky mutta ajattelin sen aina johtuvan minun puutteellisuudesta, vajavaisuudestani, virheellisyydestäni, huonoudestani. Jos joku olisi silloin tullut ja näyttänyt minulle kaikki elämäni vääristymät, olisin ollut kuin sokea, kuunnellut sujuvasti mutta en oikeasti uskonut koska muusta ei ollut tietoa. Se kaikki oli ja on minun elämääni… Kuvittelin että kaiken voin parantaa/korjata koska kaikki on lähtöisin minusta ja ...

Niinpä, terapiapäivä takana… Tänään käsiteltiin sitä keskenmenoa, jonka olen sysännyt sivuun… Tehtiin mielikuvaharjoitus, jossa ”palasin” ajassa takaisin ja nyt tein asiat toisin… Nyt katsoin sitä vauvaa, otin sen syliini, puhuin sille ja hautasin sen kauniiseen paikkaan ja hyvästelin. Yhdessä kohtaa olo meinasi käydä niin sietämättömäksi että meinasin keskeyttää koko harjoituksen mutta sain sen kuitenkin niin hallintaan että saatoin tehdä harjoituksen loppuun. En tiedä sitten kuinka se vaikuttaa asian hyväksymiseen, sen näkee aikanaan (kai). Sivuttiin myös tulevaa pelkoani, eli ”saan” järjestää isot juhlat ja se koko touhu pelottaa… Kaikki ne ihmiset… Ja ne tulee kotiini, eli en pääse tarvittaessa pakoon. Koti on minulle turvapaikka, johon ei vieraita eksy kuin korkeintaan kerran kuussa ja niin on hyvä. Ennen eroa meillä kävi miehen sukulaisia viikoittain ja se oli niin vaikeaa, yleensä odotin että lähtisivät jo pois. Nyt pitää kestää päivä että iso määrä vieraita ravaa kodissa...

En tiedä onko viisasta kirjoittaa tänne ex-mieheen liittyviä juttuja... Vaikka hän ei olekaan mikään tietokoneen käyttäjä mutta toisinaan mietin että jos kuitenkin jotakin kautta saa selville... Mutta tämä on yksi tärkeä keino millä minä pysyn järjissäni (terapian lisäksi) joten otan sen riskin...   Yksi asia (MYÖS/TAAS) joka minua vaivaa on se kuinka mies reagoi kun eka kerran puhuin avioerosta… Säikähdin todella, se oli pelottavaa… Tunsin niin perusteellista syyllisyyttä että kuinka MINÄ aiheutin toiselle niin paljon pahaa ja siksi varmaan annoinkin periksi ja yritettiin jatkaa kun en kestänyt katsoa toista siinä tilassa. Mies sai täydellisen shokkireaktion… Mies ei pystynyt nukkumaan, syömään ja tärisi kauttaaltaan monta päivää ja itki paljon. Olin huolesta sairas ja se musertava syyllisyys… Sain sen sitten parin päivän päästä lääkäriin, jossa se edelleen tärisi kuin horkassa. Lääkäri ensin epäili että mies olisi pahassa krapulassa mutta uskoi meitä. Antoi rauhoittava...

Kerrotaan välissä hyviäkin asioita… Enää minun sydän ei hypähdä pelosta joka kerta kun näen ex-miehen, eron jälkeen vuoden päivät säikähdin aina sen käyntejä ja puheluita kun en koskaan tiennyt millä tuulella se on. Ennen jo samassa huoneessa olo sai minun sydämen lyömään kiivaasti ja kädet tärisemään ja äänen vapisemaan. Nykyään ei enää. Nykyään kykenen jopa sen huonot tuulet ottamaan vastaan ilman näkyviä pelon merkkejä ja yleensä pelkäämättä. Myös sen haukut ja moitteet kykenen nykyään jo käsittelemään niin että viimeistään seuraavana päivänä olen päässyt yli niistä. Mutta silti edelleen odotan ja toivon että joku päivä ex-mies sanoisi tosissaan minun olevan riittävä ja hyvä vaikka toisaalta jo tiedän että sitä päivää ei tule mutta siltikin joskus salaa toivon. Enää myöskään minua ei hetkauta miehen ikävöinti/rakastamis puheet. Aikaisemmin ne sai sekalaisia tunteita aikaan, ahdistusta mutta samalla toivoa. Nykyään ainoastaan miehen epäilykset minun äitiydestäni saavat vi...

Aina välissä minulle tulee voimakas halu pysähtyä… Mennä OFF-tilaan… Paeta omaan maailmaan kokonaan, lakata puhumasta, reagoimasta, kuulemasta, näkemästä. Olla vain… Omassa päässä täysin turvassa/suojassa koko maailmalta. Olla aloillaan ja kuvitella vain maailma ympärilleen… Juuri ennen eroani piirsin kuvan, jossa oli alaston nainen kuplan sisällä istuen sikiöasennossa, kupla oli täynnä savua ja leijaili ilmoissa. Naisen kasvot oli painettu polviin kiinni. Kupla ja sen sisältö oli mustavalkoinen mutta maailma kuplan alapuolella värikäs. Sen olotilan toisinaan haluaisin. Leijailla kuplan suojassa kaukana ylhäällä seuraten hiljaisesti maailman menoa alapuolella puuttumatta siihen mitenkään…   Terapeuttini mielestä yksi minun perustunteeni on TURVATTOMUUS, koen maailman pahana paikkana ja olen kehittänyt itseäni suojaavan tavan kanssakäymiseen jopa läheistenkin kanssa. Olen piiloutunut maskin taakse, jotta en tulisi loukatuksi. Ja se on tehnyt minusta tunnetasolla etäisen va...

Ilmeisesti olen kaikissa ikävissä/vaikeissa asioissa käyttänyt samaa ”keinoa” eli irroittanut tapahtuman, paketoinut tiiviisti, kiikuttanut kellariin lukkojen taakse ja unohtanut… Liekö terapian ansiota että nyt vanhat asiat palailee pätkittäin raskaina taakkoina. Nytkö siis olen tarpeeksi ”vahva” kestämään kaikkia niitä ajatuksia/tunteita… Asioita tulee vain yksi sieltä, toinen täältä ja kolmas tuolta, lyhyitä pätkiä, pitempiä jaksoja niin että kaikki tuntuu olevan yhtä sekametelisoppaa ja tuntuu että kadotan hallinnan asioihini. Tänään tuli tajuntaan taas yksi asia, josta on kohta 14 vuotta…Olin raskaana ja viikkoja oli n. 19 ja menin ultrakuvaan. Edellisellä viikolla oli ollut neuvola ja äänet kuuluivat normaalisti. Ultrakuvassa lääkäri ei löytänyt vauvasta elonmerkkejä, ei nähnyt sydämen sykettä ja totesi tämän minulle. Minä aloin siinä sitten itkemään jolloin lääkäri totesi hämmästyneenä hoitajalle että "Eikö tällä ole jo yksi lapsi", ihan kuin olisin ollut joku es...

Lisää tuosta "aivopesusta"… Koska edelleen osa niistä vaikuttaa nykypäiväänikin… Joku voi ajatella luettuaan että onpas tyhmä ihminen kun alistuu tuollaiseen mutta en pidä itseäni silti tyhmänä vaan ihan normaaliälyisenä mutta olinhan vain 16-v. kun aloin seurustelemaan ex-miehen kanssa ja hyvin nopeasti hän "eristi" minut. Hän sai uskomaan että ystäväni ovat pahaksi minulle… Hän myös vuosien varrella eristi minut sukulaisistani vaikka ne asuivatkin lähellä. Hän sai minut aika-ajoin uskomaan että vanhempanikaan eivät välittäneet minusta yhtä paljon kuin siskostani. Hän sanoi että jos läheiseni tietäisivät KAIKEN minusta niin he eivät pitäisi minusta ja olisivat samaan mieltä hänen kanssaan siitä millainen olen. Hän pani minut valitsemaan joko hänet tai oma sukulaiseni. Hän oli siis ainoa (omien puheiden mukaan) joka minua rakasti ja tulisi olemaankin ainoa. Vaikka siis edelleen tapasin omia sukulaisiani tiheäänkin niin asioistamme en puhunut koskaan. Siksipä a...

Jotenkin tyhjä olo ollut nyt pari päivää, liekö hyvä vai huono... Niin tyhjä että olen yrittänyt täyttää sitä jollain siinä kuitenkaan onnistumatta.   Mutta jotain minussa tapahtuu, jotain kummallista... Ällötys kaikkeen "seksuaalisuuteen" leviää.. Viikko sitten ihan viaton tilanne sai minut voimaan pahoin. Lähes 80 vuotias sukulaismies oli langennut ja loukannut lonkkansa. Minä sitten katsoin että näkyykö päälle päin mitään ja tämä mies riisui housut alas. Paidan helma suojasi kyllä kriittisiä paikkoja mutta kun lähdin tämän miehen luota niin iski pahoinvointi ja koko tilanteen ajatteleminenkin inhotti. En tiedä kait se noista menneiden tapahtumista johtuen nyt kaikki toiseen sukupuoleen viittaava saa jo voimaan pahoin... Ennenhän en voinut mitään olotilaani näyttää toisen valvovan silmän alla vaan kaikki piti kätkeä jos nyt jotain tunsikaan.   Seksi oli avioliitossamme SUURESSA osassa. Sitä kun oli PAKKO olla säännöllisesti halusin minä tai en ja jos en halunnut, o...

Huh huh kun olen niin uupunut... Ex-mies tuli hakeen lapsia humalassa ja kun en päästänyt niin tivasi lapsilta että "Nyt pitää valita, lähdettekö isin matkaan vai ette... Jos ette lähde niin isä katoaa kokonaan", minä yritin saada miestä ulos ja sanoin että "Ei lapsia panna valitsemaan, minä päätän ja nyt ne ei tule, etkä saa uhkailla noin lapsia", siihen mies että "En minä lapsia uhkaille vaan sinua"... Siis olen jo niin rättiväsynyt että välissä tulee halu luovuttaa, sanoa miehelle että siinä on, ota lapset ja jätä minut rauhaan, kunhan minä saan hetken levätä... Tiedän kyllä että vaikka jostain syystä luovuttaisinkin ja antaisin hänelle lapset (minä olen lähihuoltaja ja lapset on 2 vrk viikossa isällään) niin kyllä se keksisi sitten jonkun muun asian millä kiusata/hallita minua.   Mutta sekin niin väsyttää kun on yksin häntä vastaan ja hän on niin "voimakas" ihminen ja on oppinut 18 vuodessa kaikki "oikeat" napit mistä painaa ...

häpeän sitä häpeän itseäni pahat voimat ryömii mun sisälläni ne nielaisee mut kokonaan en edes kivusta kiinni saa näen itseni ulkopuolelta kuin irtautuisin ruumista enkä löydä paluuta mä en vihaa enkä suutu päätän ettei mikään muutu ei kaikki oo hyvin vaik niin luulet mulla on sinetöidyt huulet mä osaan kyllä esittää Se on pelkkää ulkokuorta mun sielu on mätä, ja sen sisällä iso hätä päivissäni pysyn hädin tuskin pinnalla huudan ja pärskin ei ketään näkyvissä vastarannalla   Tuossa kiteytyy kaikki, se on just sitä. Kaikki tunneyhteys puuttuu... En vihaa enkä suutu, kaikki on aina ollut hyvin päällepäin. Olen ollut selviytyjä, pärjännyt ilman apua, jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Enää se EI onnistu. Nyt tiedän mitä on tapahtunut mutta tunneyhteys puuttuu edelleen enkä tiedä kuinka sen löydän... Ja ilman sitä en voi käsitellä asiaa niin että voisin jättää sen taakseni. Minulle avunpyytäminen on ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa ja edelleen on hyvin, hy...

Tässä minulle tärkeän ja kuvaavan laulun sanat, laulu on Kylmää ja yksinäistä -levyltä. Levy on tehty seksuaalista väkivaltaa vastaan ja konsertti on ollut 26.1.2007. Tämä kappale kertoo hyvin raiskauksen tuomista tunteista. Monotonix Kylmää ja yksinäistä Pimeä tie ja pimeä auto olin muutenki myöhässä olin helppo maalitaulu hyppää kyytiin vaan maksat laskun aikanaan se oli liian tuttu mies enkä siks osannu arvaa et valuutaks vaatii niin arvokasta tavaraa Se alkaa puhuu pervoja ja läähättää miten oma vaimo erilailla kiihottaa kun nuoren tytön rintaa on saanu puristaa Sä tulit rajan yli revit minuuteni rikki tunti sitten vielä mulla oli unelmii nyt toivon hukkuvani näihin kyyneliin Ei tästä ikuisuuteen kannan salaisuuden verhoa oman avunhuudon kuulen vain päässäni sen äijän likaiset sanat liimattuna iholleni elämänjano väkisin juotiin musta nyt elämänäni kulkee lopusta. Kylmää ja yksinäistä sisääni tunkee ilmaa jäistä käperryn ruumiini verannalle ajaudun tunteiden junan alle en voi puhu...

Huh huh taas yksi terapiaistunto takana... Olen yleensä aina terapian jälkeen ihan puhki, kuin maratonin juossut... Yleensä loppupäivä ja seuraavakin menee toipumisessa. Nytkin olen niin väsynyt, väsynyt... Ja kun tuntuu että en etene ollenkaan, junnaan paikoillani...   Terapiassa on jo selvinnyt että minun PERUSUSKOMUS on että olen arvoton, mitätön . Ja kun siitä ei pääse eroon... vaikka toisaalta terapeuttini sanoi joskus että sitten kun tiedostan selkeästi sen kuvion miten ajattelen itsestäni niin vasta sen jälkeen voidaan alkaa muuttamaan tuota perususkomusta. Nyt minä tulkitsen ihmisiä, ihmisten sanomisia/tekemisiä, omia ajatuksia niin että ne tukee tuota perususkomusta.   Tänään sain puristettua itsestäni ulos että en voi ajatella toista sukupuolta ja suhdetta mieheen koska en kestä ajatusta seksuaalisesta kanssakäymisestä, en koskemisesta, en mistään läheisyydestä. En pidä edes suutelusta, en ole koskaan pitänyt. Joskus jopa lasten pusut (kun ne tulee yllättä...

Huomenna taas terapia... Mikä ihme siinä on että minulle on niin vaikea puhua siellä? Menen aina sinne mielessä monta asiaa joista haluan puhua mutta kun tulee puhumisen aika, saan vaivoin jotain suustani ulos... Sanat on kyllä mielessä mutta on älytön työ saada ne ulos ja sitten kun/jos saan niin puolet jää pois siitä mitä aioin sanoa. Ja saatan jotain asiaa vatvoa päiviä ensin mielessäni, harjoitella koska haluan puhua siitä terapeuttini kanssa mutta en vain sitten pystykkään puhumaan ja tunnin jälkeen niin harmittaa kun asiasta ei puhuttukkaan ja se jää edelleen kaihertamaan mieltä. Saatan istua pitkiä aikoja hiljaa yrittäen muodostaa sanoja ja lauseita siinä kuitenkaan onnistumatta. Joskus tuntuu kuin olisin juuri puhumaan oppinut pikkulapsi joka ei tiedän vielä kaikkia sanoja.   Toinen on se että minulla on mielessä asioita joita haluan hänen kanssaan käsitellä mutta siellä pää tyhjenee, unohdan asiat... Nykyään jo kuitenkin kykenen siihen, että jos terapeutti ottaa puhee...

Niin, minulla on omat rajani hukassa... En tiedä missä menee henkilökohtaiset rajani, en vielä tiedosta sitä mitä toinen saa minulle tehdä ja mitä ei saa... En tiedä mikä on minulle hyväksi ja mikä pahaksi. Ja tämä "rajattomuus" tuo minulle edelleen vaikeuksia elämääni ja ahdistusta. Yksi hyvä esimerkki on kun töissä koin yli vuoden seksuaalista häirintää ennen kuin osasin puuttua siihen viime vuoden lopulla. Viimein ahdistus kohosi niin korkeaksi että oli pakko tehdä jotain mutta vielä siinäkin vaiheessa koin häpeää... Häpesin olla häirinnän kohteena, että minussa on jotain vikaa kun minua kohdellaan niin ja lisäksi koin syyllisyyttä että olin "antanut luvan" kun en kyennyt siihen puuttumaan aikaisemmin. Tämä häirintä oli itsensäpaljastelua... Viimein sanoin toisen ihmisen aikana tälle ihmiselle että pitää vehkeensä piilossa että minun takia ei tarvitse niitä esitellä ja samalla ilmoitin esimiehelleni. Häirintä loppui siihen!!!   Mutta näin minun rajat ovat ka...

Minä hukassa? Niinpä, mitä jos elämä on rakentunut niin kauan erilaisille rooleille että kukaan ei oikeastaan tunne sinua... Jos se aito oikea minä on niin piilossa kaikkien maskien takana että itsekkään ei tunne sitä... Mistä minä tiedän että onko se "minä" jonka luulen olevan se ainoa oikea sitten kuitenkaan se aito minä, jos se onkin vain rooli toisten joukossa. Onhan se kamalaa sanoa että kukaan läheinen ei oikeastaan tunne minua, ei edes omat lapset... Kaikki näkevät vain jonkin roolin koko ajan...   Kuvittelen että yksikseni minä olen minä, mutta kun jään tarkemmin miettimään niin olenko silloinkaan. Enkö tietäisi varmasti jos minä olisin minä... Olisin varma siitä että nyt en vedä mitään roolia, tässä olen minä kaikkine vikoineni ja vahvuuksineen. Miten minä voin tietää mitä minä tarvitsen, haluan jos minä en tiedä edes missä minä on.

Olipas raskas terapiapäivä taas... Istunnossa sain puristettua itsestäni pienen palasen yhdestä isosta asiasta vaikka en kuitenkaan juuri niin kuin olisin halunnut. Läsnäolohengitysharjoituksen aikana monesti nousi pakokauhu/pelko pinnalle ja sai olon sellaiseksi että kohta pitää karata mutta niin sitä vain sai kohdattua ne tunteet ilman että karkasi ja hetken päästä olo híukan rauhoittui noustakseen kohta uudelleen.   Miten voi olla niin rankkaa hakea itseään, opiskella itseään, tutustua omaan menneisyyteen... En osaa vielä vihata (en edes minulle väkivaltaa tehneitä ihmisiä) enkä oikein itkeäkkään. Ennen luulin että olen jotenkin kylmä/tunteeton ihminen, sairas päästäni mutta nyt tajuan että olen niin kauan peittänyt omat tunteeni että ne ovat "kadonneet", menneet piiloon monen lukon taakse ja ne ei hetkessä tule takaisin. Joskus vain haluaisin tuntea vihaa niitä kohtaan jotka ovat väärin kohdelleet, haluaisin pystyä sanomaan että "SINÄ teit väärin minulle, tämä o...

Traumat, menneisyys... Elänkö liikaa menneessä hukaten tämän hetken... Miten määritellään trauma, nykyäänhän kun hyvin helposti käytetään sanaa trauma...   Terapeuttini määritelmä on: tärkeää on, että saat itse käsityksen siitä, mitä sinulle on tapahtunut ja mitä itse ajattelet ja tunnet sekä miten tilanteet tulkitset. Tuo tulkinta on tärkein. meillehän kaikille tapahtuu erilaisia asioita elämässä ja ne ovat asioita asioiden joukossa. Se, tuleeko niistä kärsimyksiä ja traumoja riippuu paljolti siitä, miten ne tulkitaan omassa sisäisessä maailmassa. " Monet sanoo että menneeseen ja traumoihin voi jäädä "jumiin" että elää vain niitä ja niiden kautta. Yhdetkin välähdykset liittyy aikaan jolloin olin 11-vuotias ja siitä tilanteesta on vain lyhyitä välähdyksiä. Kriittiset kohdat ovat mustaa ja toisaalta on älytön halu saada selville että kuinka pitkälle tilanne meni/ei mennyt mutta toisaalta pelottaa äärettömästi että jos menikin pitkälle, miten kestän sen. Ja haluais...

Yksi asia minkä nyt jälkikäteen tajuan että silloin ainakin käytin dissosiaatiota kestämiseen, oli kun olin koulukiusattu. Minua kiusattiin/hyljeksittiin kolmannelta yläasteelle menoon asti. Kiusaamista tapahtui niin luokassa kuin välitunnilla. Luokanopettaja kun salli tietyn kiusaamisen tunneillaan, kuten hyljeksinnän, kynillä tökkimisen, naureskelun, ivaamisen jne. Niinpä pakenin omaan päähäni, omaan maailmaan ja näin saatoin kestää tilanteet ihan tyynesti. Annoin toisten töniä, tökkiä reagoimatta siihen mitenkään.   Toinen missä selkeästi nyt tajuan olleen tuon häiriön niin seksi... Olinhan 18 vuotta parisuhteessa joten seksiltä ei voinut välttyä. Mutta kykenin siihen kun pakenin omaan maailmaan taas ja yksi rooleistani sillä aikaa hoiti homman kotiin ilman että toinen sitä huomasi. Joskus kun se tilanne tulikin "läpi" päähän eikä täydellinen pakeneminen onnistunut, itkin salaa mutta kuitenkin niin että vaikka osa minusta itki oikeita kyyneleitä, edelleen yksi rooli h...