Siipiä vaille

Minullahan on kaikenlaisia lukkoja edelleenkin. Yksi häiritsevä lukko liittyy piirtämiseen. Olen nuorena pitänyt kovasti piirtämisestä ja ollut siinä ihan hyväkin. Haluaisin herättää tuon taidon henkiin ja siksi olen kulkenut siellä taidekurssillakin että jos se jotenkin innostaisi vanhaa harrastusta uuteen nousuun. Mutta jokin lukko sitä pidättelee… En kykene spontaaniin piirtämiseen, en kurssilla enkä kotona. Kurssilla annetaan aina aihe etukäteen joka helpottaa koska voi valmistua "etukäteen" esim. mallilla jota alkaa sitten itse työstään. Mutta jos pitää piirtää spontaanisti jostain aiheesta, pääni lyö ihan tyhjää enkä osaa aloittaa mitään, vaikka aihe olisikin jotenkin rajattu. Sama on kotona. Kykenen kyllä "jäljentämään" aiheita, piirtämään mallista mutta jos yritän että tekisin jotain noin vain pelkästään "päästäni" niin olen yhtä lukossa kotona yksin ollessa kuin kurssillakin. Pääni on ihan tyhjä… Ja vaikka päässäni olisi jokin "kuva...

Kiitos kommenteista. Jatkankin aiheesta koska kommentit toi lisää kirjoitettavaa… Suuttumisessa poikkeus onkin juuri tämä Mies josta erosin. Jopa niin että meni toiseen ääripäähän eli saatoin suuttua sille ihan typeristä tyhjänpäiväisistä jutuista, siitä miten se katsoi minua tai jos puhutteli minua jollain mielestäni typerällä hellittelynimellä. Lisäksi niin moni mitätön asia ärsytti minua Miehessä. Olen miettinyt sitä ja ajatellut että ”harjoittelin” ärtymystä ja suuttumista hänen kanssaan koska hän ei koskaan suuttunut takaisin eikä hylännyt vaikka kiukuttelin kuin pikku lapsi.   Alussahan en myöskään hänen kanssaan näyttänyt ärtymystä ja se kasvoikin niin suureksi ahdistukseksi että erosimme (silloin eka kerran kun yritimme 2010). Toisella yrityskerralla pikkuhiljaa aloin myös näyttämään pahaa tuultani. Mutta se meni siihen että saatoin ärsyyntyä ihan mistä hyvänsä, niin että toisena päivänä sama asia ärsytti ja toisena päivänä ei. Mutta edellisellä kirjoitukse...

Anteeksiantaminen… Tiedän että itselle pitäisi kyetä antamaan anteeksi, se on vain vaikeaa mutta sen olen huomannut etten enää ole aivan niin kriittinen itselleni kuin esim. pari vuotta sitten. Kriittinen, haukkuva sisäinen puheeni on jonkin verran laimentunut. Mutta toisille anteeksiantaminen… Eikö ensin pitäisi vihata tai edes olla vihainen jotta tuntisi että on jotain anteeksiannettavaa. Voiko vihaa opetella?? Oikeasti haluaisin välissä olla edes vihainen jollekin menneisyyden ihmiselle ja toisinaan kokeilenkin olla edes leikisti vihainen. Mutta siinä on sama kuin itsensä kehumisessa, että se tuntuisi aidolta, sen pitää olla aitoa tunnetta joka tulee itsestä syvältä. Kun sitä yrittää väkisin saada aikaan niin se on vain vaivaannuttavaa ja lapsellista jopa yksin tehtynä. Jotenkin tuo viha on samanlainen kuin itku, en osaa sitä mutta toisten puheista/kirjoista yms. saan sellaisen käsityksen että vihan ja itkun kokeminen tuo helpotusta ja energiaa. Että jos osaa vihata (tai olla edes v...

Miten ihmeessä sitä pääsee omaan elämään käsiksi, oikeasti?? Kun aina vain on olo että elää mutta ei kuitenkaan elä, että on sisältä kuollut zombie… Olen lopettanut kaikki lääkityksenikin jo kesällä (kaikki kolme eri lääkettä lopetin kuin seinään) ihan vain syystä että alkaisin tuntemaan jotain, jotain… muuta kuin yleistä, ei mihinkään erityisesti kohdistuvaa ahdistusta. Onko tämä loppuelämää, tämä että elää jotenkin kuin ohjattu robotti mutta ei pääse sisälle omaan elämäänsä vaan seuraa sitä iänkaiken ulkopuolisena. Vaatiiko se sen että muistan asiat??? Että muistan juurikin ne tunteeni ja ajatukseni kun aikanaan sattui ikäviä asioita??? Siihenkö asti olen ulkopuolinen itsestäni?? Vai miten ihmeessä hyppään tähän kelkkaan mukaan?? Enimmäkseen minä vaan elän ja olen välittämättä tuosta tunteesta, menen vain ”virran” mukana mutta aina toisinaan tulee sitten tällainen olo että haluaisi jo päästä elämäänsä oikeasti käsiksi. Tunteisiin ja kaikkeen. Ja kun ei pääse pelkästään tahtomalla, ei...

Ahdistuskausi ilmeisesti menossa… taas… Ahdistaa uudet työkuviot ihan hirveästi, joka päivä mietin työpaikan vaihtamista. Mutta koska työssä ahdistaa toiset ihmiset niin on vaikea kuvitella työtä jossa ei joutuisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Minun työkuvioni muuttuivat kesällä niin että aikaisemmin olin n. 7 tuntia työssäni yksin kun nykyään puolet työpäivästä olen pienessä työporukassa. Ja porukassa ei ole mitään vikaa, todella hyviä tyyppejä, huumori kukkii ja pidän heidän huumoristaan mutta… en oikein edes tiedä miksi ahdistun heidän(kin) seurassaan. Minua vain ahdistaa ja varsinkin yhteinen kahvihetki. Onneksi edes sen toisen puolikkaan työpäivästä saan olla yksin. En itse edes osallistu hirveesti noihin jutteluihin mutta silti ahdistaa olla koko ajan toisten ihmisten seurassa. Ja jotenkin työnikin itsessään ahdistaa aikaisempaa enemmän. Työni on erittäin virhealtista niin että niiltä ei vain voi välttyä vaikka kuinka yrittäisi olla tarkkana ja nuo virheet ovat alkaneet ah...

Pitkä päivitysväli… Mutta olen vain oleillut kotosalla niin ahdistuskin pysyy enimmäkseen poissa ja siten ei ole mitään purettavaa/kirjoitettavaa.. Olin viikonloppuna sillä väkivaltaa kokeneiden ryhmätapaamisessa. Hiton raskas viikonloppu henkisesti. Lauantain alussa en tuntenut ollenkaan kuuluvani porukkaan ja kehoni oli ihan jäässä. Iltaa kohden koin kyllä jo samaistumista mutta silti ahdisti koko ajan niin että mietin joka välissä että miten sanon ohjaajille lähteväni pois kokonaan. Velvollisuudentunteeni kuitenkin esti ja hyvä niin. Meitä oli 11, nuorin ehkä noin 24 vuotias ja vanhin vajaa 60 vuotias. Enimmäkseen puhuttiin eri aihealueista vetäjien johdolla, muutama tehtäväkin oli. Tosi rankkaa… Tunsin siinä olevani poikkeava että en kykene itkuun. Toiset itki sielläkin ja kaikki kertoivat itkevänsä kotona/terapiassa jne. Toinen missä huomasin olevani ainoa, oli punastuminen. Usein kun minun piti puhua, punastuin häpeästä. Luulin jo sen ominaisuuden olevan enemmän hallinnassani mut...

Tiedän että minun pitäisi olla kärsivällinen ja jaksaa ja jaksaa odottaa ja uskoa… Mutta luen yhdestä ja toisesta blogista kuinka todella traumatisoituneet ihmiset ovat löytäneet onnen, ovat löytäneet seksuaalisuutensa ja ovat onnellisia ja se, vaikka oikeasti ja aidosti olen myös tosi iloinen heidän puolestaan, niin se saa minun oloni entistä surkeammaksi. Jotenkin tuntuu että sitä mukaa kun nämä ihmiset löytävät onnen niin minä itse menen yhä kauemmas omastani. Enkä pysty estämään sitä epätoivoista ajatusta että omalla kohdallani sellaista ei koskaan tapahtuisi. Yritän ”teeskennellä” että minä selviän ilmankin, uskotella että sinkkuna on ihan hyvä, enkä välttämättä tarvitse mitään suhdetta, pärjään näinkin. Mutta on oltava rehellinen, minä EN jaksaisi odottaa, minäkin haluan kokea sen mistä saan lukea toisten blogeista tai näen ympärilläni. Minäkin haluan jo oman osuuteni. Tämä tuntuu jatketulta rangaistukselta ja mietinkin että kuinka pitkän tuomion olenkaan saanut, en kai elinkauti...

Nyt on ollut enemmän tasaisen paksua. Minulla menee tasaisesti jos/kun olen vain. Käyn töissä ja olen muuten kotosalla. Kun en yritä rakentaa/hakea minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Sinkkuna olossa on hirveästi sellaisia puolia joista pidän. Yksin tekee kaikki päätökset, ei ole tilivelvollinen kenellekään, ei tarvitse ”jakaa” asioitaan, selittää olojaan tai tekemisiä tai tekemättömyyksiään. Ei tarvitse yrittää enempää kuin mihin pystyy. MUTTA samat asiat ovat myös sinkkuuden huonoja puolia… Ei ole ketään kenen kanssa jakaa pahaa oloaan, ei ketään kenen kanssa pähkäillä miten saa rahat riittämään, ei voi jakaa hyviä ajatuksia jne. Silloin tulee todella yksinäinen olo. Tuntuu välissä että on maailman ainoa ihminen ja yksin vastuussa KAIKESTA. En tiedä, joku masennuskausi on vissiin taas iskemässä kun tuntuu että hartiat ei jaksa taas kantaa kaikkea vastuuta mitä niille on asetettu. Ja mun hartiat ovat myös oikeasti prakaamassa, hirveä jumitus lapaluiden välissä, buranaa menee jott...

Terapiasta en ole paljon kirjoitellut… johtuen että en saa oikein siitä mitään irti… en tiedä johtuuko minusta vai terapeutista vai mistä… Olen nyt käynyt hänen luonaan 8 kuukautta kerran viikossa ja oikeastaan yhtään mitään ei ole tapahtunut. En ole huomannut mitään edistystä tai muutosta. Ja isoin muutos aikaisempaan terapiaan on se että session jälkeen ei tapahdu mitään, aikaisemmin käsitellyt asiat jäi ”hautumaan” ja pyörittelin niitä mielessäni pitkiä aikoja ja sitä kautta oivalsin paljon asioita tai asiat muuten vain liikahtivat johonkin suuntaan. Nykyään käyn sessioilla mutta niiden välissä ei ole mitään… en jää miettimään puhuttuja aiheita, en käsittele niitä itsekseni edelleen… Jotenkin niin tyhjää, tyhjää täynnä… Lisäksi terapeuttiin minulla ei ole minkäänlaista ”suhdetta” niin kuin aikaisempaan… Jotenkin olen miettinyt että onko mitään järkeä jatkaa tätä enempää… Kelan myöntämä vuosi tulee täyteen tammikuussa niin lopetanko siihen… En oikein tiedä mikä tässä mättää… Johtuuko...

Treffit oli. Ja mitä opin… Että en vain ole valmis minkäänlaiseen suhteeseen kenenkään kanssa, piste. Olenko koskaan??? Sitä ei tiedä kukaan mutta sekin mahdollisuus on hyväksyttävä, piste. Ehkä elän aina ja loppuun asti yksin, ehkä joskus tokenen niin että kykenen suhteeseen, ken tietää… Olin innoissani ja jännittynyt treffeistä, jotka oli tänään, aina eilisiltaan asti. Siihen asti hymyilin itsekseni kuin mikäkin hupakko… Sitten iski järjetön ahdistus, melkein sietämätön, niin että halutti tehdä jotain pahaa itselle (mutta en tehnyt). Ahdistus siitä että olenko hullu kun taas olen päästämässä jotain ihmistä iholleni, henkisesti ja fyysisesti. Ahdistus, että en halua enkä kestä ketään lähelläni, en voi päästää ketään viereeni (henkisesti ja fyysisesti). En voi, en voi, en kestä. Välissä tuntui oikeasti että, kyllä, ahdistukseen voi kuolla… Ja vannoin itselleni että jos tästä selviän kunnialla, niin että pääsen treffiseurasta nätisti eroon niin ikinä en enää aseta itseäni tähän tilante...

Mulla on ensi viikolla TREFFIT Huija ku jännittää!!! Lisänä erityisjännitys kun treffiseura on nainen. Tämä on se lähellä asuva joka tulee tähän samaan kuntaan lomansa ajaksi siskolleen. Sekin vielä että tämä tietää kuka minä olen, minkä näköinen jne. Heti kuulemma kyseli siskonsa mieheltä että tunnistaako minua (kuvaukseni perusteella) ja siskonmies oli sanonut ettei oo montaa vaihtoehtoa mimmille jolla on paljon tatuointeja... Minäkin tiedän tämän siskonmiehen, törmään siihen aina toisinaan asioilla käydessäni hänen liikkeessäänsä. Minä en tiedä hänestä paljon mitään, no nimen ja puhnumeron ja mitä on viesteissä vaihdeltu mutta ulkonäöstä en tiedä paljoakaan. Tiedän että nainen on fyysisesti tosi aktiivinen, on aikanaan kuulemma voittanut lapin karsinnat aikoinaan telkkarissa pyörivään gladiaattorikisaan mutta ei koskaan lähtenyt sinne kilpaan telkkariin. Joten todella SOKKOtreffit!!! Me ollaan naisen kanssa aika tavalla erilaisia, minä kun olen enemmän henkinen kuin fyysinen tyypp...

Tallinnan reissu tehty ja rakastan edelleen sitä kaupunkia, se on vaan niin ihana. Meillä oli vuokralla kahden makuuhuoneen huoneisto omakotitalosta rauhallisella omakotitaloalueelta. Huoneisto oli vähän nuhjuinen, kotikutoinen ja haisi jonkun verran ummehtuneelle. Huoneet olivat neljässä kerroksessa niin että alimmassa kellarikerroksessa oli suihku ja sauna, seuraavassa julmetun kokoinen makuuhuone ja vessa, kolmannessa pienempi makuuhuone ja ylimmässä olohuone ja keittiö. Varustus oli hiukan puutteellinen eikä turvallisuus ja varustus olisi menneet läpi suomessa. Mutta paikka oli ihana, aamuisin saattoi mennä ulos pelkässä yöpaidassa koska taloa kieri korkea aita ja puita oli joka paikassa. Alue oli muutenkin rauhallinen ja syrjässä keskustasta mutta vain lyhyen 5 euron taksimatkan päässä mm. vanhasta kaupungista. Lisäksi samalla kadulla sijaitsi Maxima-tavaratalo josta sai kaiken tarpeellisen. Lapset oli ihan innoissaan limsojen ja muiden juomien halvoista hinnoista. Tallinnan eläi...

Olen edelleen kirjoitellut kahden naisen kanssa mutta olen kummallekin sanonut että minulla ei ole aikaisempaa kokemusta naisten kanssa joten he tietävät tilanteen. Sen että tutkin asiaa ja sitä että onko haavemaailmani myös oikeasti osa minua. Toinen näistä naisista sanoi että hänelle yksi terapeutti oli sanonut että jos haaveilee naisista(kin), on silloin bi. Ja kuten Outikin sanoi kommentissaan niin naisista haaveilu ei ole kaikilla oleva haave vaan saattaa kertoa seksuaalisesta suuntautumisesta. En tiedä onko tämä vain siis vastareaktio miesinholleni mutta selvää tästä pitää ottaa. Mutta sen olen päättänyt että jos huomaan että tämä(kään) ei ole minun juttuni niin rauhoitan täysin tilanteen joksikin aikaa, en hae tai etsi aktiivisesti yhtään mitään suhdetta yhtään kehenkään. Ehkä yritän liikaa taas, etsiä epätoivoisesti suuria tunteita. Haluan niin kokea jotain isoa, en edes muista miltä tuntuu rakastuminen, siitä on niin kauan. Ja jotenkin sekin häiritsee kun ympärillä tuntuu ih...

Huomenna on yhdet läheisen ihmisen hautajaiset. Hän kuoli kaksi viikkoa sitten, sairastellen ja sairaalassa mutta kuitenkin yllättäen. Äitini on stressanut näitä hautajaisia ja sitten sairastui itsekin ja on ollut tämän viikon sairaalassa. Äiti pääsi eilen kotiin sillä ehdolla että käy kolmesti päivässä sairaalassa tiputuksessa (ainakin sunnuntaihin asti). Mutta olen tutustunut yhteen aivan ihanan tuntuiseen lesbonaiseen, ei kasvokkain vaan näin aluksi kirjoittelemalla. Päivittäin vaihdamme pitkiä kirjeitä. Aiomme myöskin nähdä livenä vaikka välimatkaa on useita satoja. En odota mitään erityistä, siis että automaattisesti tulisi suhde, ihan jo sen vuoksikin että nainen haaveilee muuttamisesta eteläsuomeen parin vuoden päästä. Lisäksi olen tutustumassa toiseen naiseen joka asuu kohtuullisen matkan päässä.

Paljon on tapahtunut. En ole enää yhdessä Miehen kanssa. Aloite erosta tuli Mieheltä mutta olin tehnyt yhden aika ilkeän tempun joka nolottaa kovastikin ja jäin siitä kiinni. Toisaalta ero oli oikein koska ensimmäisenä tunteena (nolouden jälkeen) minulle tuli HELPOTUS, helpotus että nyt kaikki läheisyys yms. ahdistus katoaa. Lisäksi en tuntenut ikävää tai surua eron vuoksi, vain helpotusta. Toisaalta koska minä tein ilkeän tempun (pyysin kyllä anteeksi jos se nyt tilannetta mitenkään helpotti Miehelle ja kyse EI ollut pettämisestä) ja Mies ehdotti eroa niin ehkä tämä on loppujen lopuksi hyvä Miehellekin koska näin hän ehkä pääsee minusta helpommin irti ja lisäksi hän voi nyt vapaasti löytää Naisen joka vastaa hänen tunteisiinsa ja antaa hänelle sitä mitä hän toivoo (läheisyyttä, hellyyttä, koskettelua, seksiä). Kai minä niin kovasti toivoin että tunteeni kasvaisivat Miestä kohtaan ajan kanssa koska hän kuitenkin oli sitä kaikkea mitä mieheltä toivon. Hän jaksoi ymmärtää, edetä minun ...

Reissulta palattu ja toinen edessä :) Reissu Miehen kanssa oli katastrofi, liian paljon liian kauan liian tiheään... Olin joka päivä todella ahdistunut ja nyt ahdistus näkyi myös ulospäin kärtyisyytenä. Aamuisin olo oli aika hyvä johonkin puoleen päivään mutta sitten ahdistuskäyrä kasvoi ja kasvoi niin että iltaisin olin todella äkäinen ja ahdistunut ja tuntui että kaikki Miehen tekemä/sanoma sai käyrän pilviin. Tunsin myös painetta, tiesin että Miehellä oli kovat odotukset reissulta, oltiinhan yhdessä tiiviisti viikko. Puolet ajasta nukuin erillään Miehestä eri sängyssä mutta puolet ajasta suostuin nukkumaan samassa sängyssä jos vain nukutaan. Suostuin jopa kahdesti seksiin. Eka kerralla minua jopa hiukan alussa halutti (mutta se katosi jonnekin sitten toimeen pantaessa). Tämän kerran jälkeen muistan ajatelleeni että Mies ei ole kauhean "hyvä" sängyssä... Toisella kertaa suostuin seksiin koska tunsin niin vahvaa syyllisyyttä käyttäytymisestäni ja kärtyämisestäni. Mies kun he...

Otinkin läppärin mukaan ja siihen nettitikun. Eka ilta oli ok, nukuin yksin alkovissa ja Mies makuuhuoneessa. Eilen sitten riideltiin illalla ja koko riita lähti siitä että Mies sanoi että hänen "kärsimys" on isompaa kuin minun tässä suhteessa. RÄJÄHDIN!!! Olin tosi vihainen... Sanoin että hän ei voi vertailla meidän kärsimyksiä koska ei ole minun päässäni eikä näin voi sanoa että kuka kärsiI ENEMMÄN eikä voi vertailla meidän "kärsimyksiä" koska ovat erilaisia emmekä tiedä toistemme tunteista joten emme voi sanoa kuka "voittaa" tässä kisassa. Ja että minä tiedän olevani "ilkeä" kun en anna kosketella yms. mutta että en vain pysty tässä nyt parempaan. Sanoin että minä poden toisinaan hirveää syyllisyyttä ja välissä ajattelen että ehkä parasta ois lopettaa, Miehen takia jotta hän löytäisi sellaisen naisen joka voi antaa hänelle sen mitä hän haluaa, heti eikä joskus tulevaisuudessa. Mutta Mies vannoo rakastavansa minua yli kaiken, piste. Olin vihai...

Huomenna alkaa "koitos"!!! Viikko Miehen seurassa ja samassa sängyssä... Puolen vuoden sisään nukuttu kaksi kertaa samassa sängyssä ja kumpikin kerta ilman seksiä... (Mies tässä kerran sanoi seksistä ettei halua samaa kuin exänsä kanssa eli kolme vuotta täysin ilman seksiä... sanoin etten ole hänen exänsä eikä tod. näköisesti syymme "seksittömyyteen" ole samat...) Onneksi ekassa paikassa on makuuhuoneen lisäksi alkovi jossa oma sänky jos alkaa liikaa ahdistaan ja siinä paikassa viihdytään kolme yötä. Olen sanonut Miehelle että tarvitsen sitten EHKÄ omaa aikaa(kin) joten hän voi mennä vaikka kalaan yksin tai minä menen kävelylle/pyöräilylle yksin. Todennäköisesti tarvitsen sitä aikaa koska ollaan muuten tosi tiiviisti yhdessä. Ihanaa on se että kun minä en pidä ruuanlaitosta (pakkopahaa) niin Mies siitä pitää ja on luvannut tehdä joka päivä ruuan (jossei syödä ulkona), on se niin ihana Juhannus sitten vietetään Tromssassa (taas, mut on niin ihana paikka). En vieläk...

Nyt minulle tuli aika MTT:n terpalle, kesäkuun lopussa, 7 kuukauden tauon jälkeen... En tiedä pystynkö menemään koska edelleen sen terapian loppuminen ja se miten se loppui vaivaavat minua. Ekat kuusi kuukautta olen lähes päivittäin vatvonut asiaa tai siis se on palannut mieleeni tavalla tai toisella. Olen vuoron perään ollut katkera terpalle siitä että hän lopetti niin kuin lopetti, puhumalla kasvokkain toista ja kirjoittamalla papereihini toista, olen ollut katkera siitä että hän luovutti, nosti kädet pystyyn ja luovutti mutta ei reilulla pelillä vaan sanomalla että joskus pitää lopettaa. Hän hylkäsi minut. Toisinaan taas olen ollut häpeissäni, erittäin häpeissäni siitä millainen olinkaan siinä terapiassa viimeisen vuoden, hankala, vaikea, hänessä roikkuva, vastusteleva, negatiivinen jolle ei mikään terpan "temppu"/puhe mennyt läpi. Nyt viimeisen kuukauden aikana asia ei ole enää ollut päivittäin mielessä mutta joka viikko kuitenkin ja useamman kerran viikossa... Mikse...

Nyt minulle tuli aika MTT:n terpalle, kesäkuun lopussa, 7 kuukauden tauon jälkeen... En tiedä pystynkö menemään koska edelleen sen terapian loppuminen ja se miten se loppui vaivaavat minua. Ekat kuusi kuukautta olen lähes päivittäin vatvonut asiaa tai siis se on palannut mieleeni tavalla tai toisella. Olen vuoron perään ollut katkera terpalle siitä että hän lopetti niin kuin lopetti, puhumalla kasvokkain toista ja kirjoittamalla papereihini toista, olen ollut katkera siitä että hän luovutti, nosti kädet pystyyn ja luovutti mutta ei reilulla pelillä vaan sanomalla että joskus pitää lopettaa. Hän hylkäsi minut. Toisinaan taas olen ollut häpeissäni, erittäin häpeissäni siitä millainen olinkaan siinä terapiassa viimeisen vuoden, hankala, vaikea, hänessä roikkuva, vastusteleva, negatiivinen jolle ei mikään terpan "temppu"/puhe mennyt läpi. Nyt viimeisen kuukauden aikana asia ei ole enää ollut päivittäin mielessä mutta joka viikko kuitenkin ja useamman kerran viikossa... Mikse...

Erään lukemani blogin kirjoitus sai minut (taas) miettimään seksualisuuttani... Olenko mikä vai enkö ole mikään... Mistä sen tietää onko kala vai lintu?? Olen aina pitänyt itseäni heterona vaikka nuoruudessa on ollut suuteluita tyttökaverin kanssa. Mutta eron jälkeen olen miettinyt että olenko sittenkään hetero... Mistä sen tietää mikä on?? Olenko (muka) kiinnostunut naisista koska miehet ovat olleet elämässäni sikoja?? Onko se "vain" vastareaktio kaikelle hyväksikäytölle ja kaltoinkohtelulle vai onko se "oikeaa" minua? Minun on vaikea kuvitella mielessäni seksiä miesten kanssa, ainakaan mitään kaunista ja romanttista, kuvitelmani sisältävät AINA väkivaltaa, alistamista (minä uhrina), nöyryyttämistä, kiduttamista, tunteetonta alisteista seksiä tuntemattomien (kasvottomien) miesten kanssa MUTTA kun kuvitelmani sisältävät yksin naisia niin silloin ne ovat kauniita, helliä ja romanttisia. Eli toisin sanoen kiihotun kun ajattelen miehiä julmina kasvottomina...

Juhlat oli ja meni ja oikeastaan aika hyvin... Etukäteen olin kyllä ahdistunut mutta itse juhlassa rentouduin ja nautin keskipisteenä olosta. Vieraita kävi sopivasti, vain läheisimmät. Sain Mieheltä aivan upean Kalevalakaulakorun. Ilta vain ei sitten mennyt ihan nii hyvin. Lähdettiin baariin juhlimaan Miehen, siskon ja siskonmiehen kanssa. Koko illan minulla oli olo että Mies odottaa illalta jotain sellaista mihin en ehkä pysty. Nukuttiinhan neljän kuukauden tauon jälkeen yö samassa sängyssä. Noooo, tottakai Miestä halutti jotain enemmän... ja hiukan yrittikin... kännissä kylläkin... torjuin... ja Mies sitten jupisi pitkän tovin siitä että minä en tykkää hänestä ja että hänellä on niin raskasta jne. jne. Voihan paska, itsekin hetken jossain välissä tunnuin olevani valmis enempään mutta se hetki oli todella lyhyt ja meni nopeasti ohi... ja sitten ei missään nimessä halunnut mitään enempää... voi tätä epätoivoa mikä aina säännöllisesti iskee (ja varsinkin kun luen/kuulen toisten ...

Hiton masennus kun meinaa taas iskeä päälle... ei oikein mikään innosta, ei juhlani (tai insinööriksi valmistuminen), kesä, reissut, loma, ei mikään... Terapiakin jää kuukauden kesätauolle...

Tallinnan matka odottaa parin viikon päästä ja minun ahdistuskäyräni nousee koko ajan... Joka päivä mietin matkan peruuttamista (ja kun hotellin voi peruuttaa ilman maksua kaksi päivää ennen reissua) ja ahdistun kaikesta suunnittelusta... Tiedän että en voi pettää lapsiani vaan on pakko, pakko päästä tämä ahdistus yli ja lähteä vaan reissuun. En tiedä mikä tässä mättää... onko se vain rutiinien rikkoontuminen, tuntemattoman kohtaaminen (vaikka olenkin jo kahdesti käynyt Tallinnassa), vai Miehen mukaan tulo... Vai onko se tämä "kausi"... kun kaikki tuntuu toivottomalta, koko ajan pitäisi jaksaa uskoa että muutos on mahdollinen, minussa ja suhteessani Mieheen. Olisi NIIIIIIN HELPPOA luovuttaa, jättäytyä taas yksin turvalliseen yksinoloon, omiin rutiineihin ja ilman ahdistavia ihmiskontakteja...

 Psykiatrilla käytiin eilen... ja tulen saamaan lausunnon suosituksesta terapiaan. MUTTA koska olin jo aikaisemmin kertonut lääkärille terapeuttini suosituksesta sisäisistä äänistäni (eri osien äänistä joista pahin on erittäin ilkeä moittiva ääni) niin lääkäri sanoi ettei voi valehdella lausuntoon vaan että hänen on pakko mainita äänistä... Ja saattaa, saattaa olla että Kela tulkitsee ääneni skitsoiluksi ja silloin EI tule myöntävää päätöstä koska skitsoihin ei terapia vaikuta tarpeeksi. Sanoin kyllä nyt itse että mistä omasta mielestäni (ja terapeutin) äänet johtuvat ja lääkäri oli kyllä osittain samaa mieltä. Ei DID:stä vaan siitä että äänet ei johdu psykoosista tai skitsosta vaan masennuksesta, ahdistuksesta ja traumoista. Ja lääkäri aikoi PAINOTTAA juuri näitä puolia lausunnossaan koska kuulemma halusi minun pääsevän terapiaan. Ja sitä että kuuden vuoden käynnit MTT:ssä ovat minua jo kovasti auttaneet ja näin olen hyvin vastaanottavainen terapialle. Nyt on siis Kelan v...

 No nyt minä tiedän miksi terapia loppui ja nyt ahdistaa... Tilasin viimisetkin paperit MTT:stä itselleni ja siellähän se seisoo,selvällä suomella mustaa valkoisella.  Lainaan kahta kohtaa: " 12.10.11 Nyt viimeisen vuoden aikana potilas on ollut hyvin vastahakoinen käsittelemään asioita vastaanotolla ja osoittaa käytöksellään välttelyä ja vastustelua, joihin on ollut vaikea puuttua." 12.12.11 "Hoitoprosessi ja potilaan tilanne eivät ole viimeisen vuoden aikana merkittävästi edistyneet aikaisemmasta ja pitkän hoitosuhteen jälkeen potilaalla ollut vaikeuksia irtautua käynneistä ja tulla toimeen opituilla taidoilla." Et silleen, sittenkin olen ollut ripustautuva vaikka niin olen vannottanut itselleni että ketään en tarvi. Lisäksi olen epäonnistunut ja pilannut jopa ammattisuhteen niin että toisella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin heittää pihalle.  Olenko siis toivoton tapaus?? Siis tästä eespäin koska kyllä ymmärrän edistystä tapahtuneen aikaisemmin va...