Miten ihmeessä sitä pääsee omaan elämään käsiksi, oikeasti??
Kun aina vain on olo että elää mutta ei kuitenkaan elä, että on sisältä kuollut zombie… Olen lopettanut kaikki lääkityksenikin jo kesällä (kaikki kolme eri lääkettä lopetin kuin seinään) ihan vain syystä että alkaisin tuntemaan jotain, jotain… muuta kuin yleistä, ei mihinkään erityisesti kohdistuvaa ahdistusta.
Onko tämä loppuelämää, tämä että elää jotenkin kuin ohjattu robotti mutta ei pääse sisälle omaan elämäänsä vaan seuraa sitä iänkaiken ulkopuolisena. Vaatiiko se sen että muistan asiat??? Että muistan juurikin ne tunteeni ja ajatukseni kun aikanaan sattui ikäviä asioita??? Siihenkö asti olen ulkopuolinen itsestäni?? Vai miten ihmeessä hyppään tähän kelkkaan mukaan??
Enimmäkseen minä vaan elän ja olen välittämättä tuosta tunteesta, menen vain ”virran” mukana mutta aina toisinaan tulee sitten tällainen olo että haluaisi jo päästä elämäänsä oikeasti käsiksi. Tunteisiin ja kaikkeen. Ja kun ei pääse pelkästään tahtomalla, ei vaikka kuinka haluaisi ja tahtoisi. Toisinaan olen lujasti päättänyt että NYT, nyt alan elämään itse elämääni mutta se menee siihen että vauhti kasvaa ihan järkyttävästi ja silti jarrut ja turvavälineet puuttuu, eli teen päättömänä kaikkea mahdollista, en pelkää mitään enkä osaa varoa mitään koska kaikki turvavälineet ja varoituskellot puuttuvat. Ja jonkun aikaa heiluttuani päättömänä suuntaan tai toiseen, ”herään” taas siihen että oikeasti mikään ei muuttunut että edelleen vauhdista huolimatta olen elämässäni ulkopuolinen.
Minä haluan alkaa tuntemaan jo… olen oikeasti siihen valmis, kestän kyllä ne ikävätkin asiat kunhan pääsen itse elämääni jo käsiksi .
Kun aina vain on olo että elää mutta ei kuitenkaan elä, että on sisältä kuollut zombie… Olen lopettanut kaikki lääkityksenikin jo kesällä (kaikki kolme eri lääkettä lopetin kuin seinään) ihan vain syystä että alkaisin tuntemaan jotain, jotain… muuta kuin yleistä, ei mihinkään erityisesti kohdistuvaa ahdistusta.
Onko tämä loppuelämää, tämä että elää jotenkin kuin ohjattu robotti mutta ei pääse sisälle omaan elämäänsä vaan seuraa sitä iänkaiken ulkopuolisena. Vaatiiko se sen että muistan asiat??? Että muistan juurikin ne tunteeni ja ajatukseni kun aikanaan sattui ikäviä asioita??? Siihenkö asti olen ulkopuolinen itsestäni?? Vai miten ihmeessä hyppään tähän kelkkaan mukaan??
Enimmäkseen minä vaan elän ja olen välittämättä tuosta tunteesta, menen vain ”virran” mukana mutta aina toisinaan tulee sitten tällainen olo että haluaisi jo päästä elämäänsä oikeasti käsiksi. Tunteisiin ja kaikkeen. Ja kun ei pääse pelkästään tahtomalla, ei vaikka kuinka haluaisi ja tahtoisi. Toisinaan olen lujasti päättänyt että NYT, nyt alan elämään itse elämääni mutta se menee siihen että vauhti kasvaa ihan järkyttävästi ja silti jarrut ja turvavälineet puuttuu, eli teen päättömänä kaikkea mahdollista, en pelkää mitään enkä osaa varoa mitään koska kaikki turvavälineet ja varoituskellot puuttuvat. Ja jonkun aikaa heiluttuani päättömänä suuntaan tai toiseen, ”herään” taas siihen että oikeasti mikään ei muuttunut että edelleen vauhdista huolimatta olen elämässäni ulkopuolinen.
Minä haluan alkaa tuntemaan jo… olen oikeasti siihen valmis, kestän kyllä ne ikävätkin asiat kunhan pääsen itse elämääni jo käsiksi .
Kommentit
Lähetä kommentti