Ahdistuskausi ilmeisesti menossa… taas…
Ahdistaa uudet työkuviot ihan hirveästi, joka päivä mietin työpaikan vaihtamista. Mutta koska työssä ahdistaa toiset ihmiset niin on vaikea kuvitella työtä jossa ei joutuisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Minun työkuvioni muuttuivat kesällä niin että aikaisemmin olin n. 7 tuntia työssäni yksin kun nykyään puolet työpäivästä olen pienessä työporukassa. Ja porukassa ei ole mitään vikaa, todella hyviä tyyppejä, huumori kukkii ja pidän heidän huumoristaan mutta… en oikein edes tiedä miksi ahdistun heidän(kin) seurassaan. Minua vain ahdistaa ja varsinkin yhteinen kahvihetki. Onneksi edes sen toisen puolikkaan työpäivästä saan olla yksin. En itse edes osallistu hirveesti noihin jutteluihin mutta silti ahdistaa olla koko ajan toisten ihmisten seurassa. Ja jotenkin työnikin itsessään ahdistaa aikaisempaa enemmän. Työni on erittäin virhealtista niin että niiltä ei vain voi välttyä vaikka kuinka yrittäisi olla tarkkana ja nuo virheet ovat alkaneet ahdistaa enemmän. Aikanaan kun aloitin tämän työn, virheet toivat ihan hirveän ahdistuksen ja itseruoskinnan mutta ajan kuluessa pääsin siitä yli ja opin hyväksymään sen että tässä työssä on mahdotonta olla täysin virheitä tekemätön. Mutta nyt ne taas vaivaa… ehkä sitten sen vuoksi että tämä työporukka on tietoinen osasta virheistä (niin ja tietenkin myös heillä tulee virheitä työssä ihan samalla tavalla).
Tällä viikolla olen opettanut toista työntekijää omiin töihini ja siksi olen JOUTUNUT olemaan sen ihmisen seurassa koko pitkän työpäivän ja se on aiheuttanut ahdistuksen ja järkyttävän päänsäryn, on todella raskasta yhtäkkiä olla sosiaalinen 8 tuntia kun aikaisemmin tarvitsi olla puoli tuntia. Vielä pitäisi jaksaa loppuviikko taas olla itse toisen opissa, päänsärkyä tiedossa. Sit pääsee takas omiin rutiineihin.
Taidekurssiakin olen vältellyt samaisesta syystä kun tuntuu ettei jaksa toisten ihmisten läsnäoloa.
Tämä on tätä, välissä en kestäisi ketään ja sit iskee kaipuu läheisestä ihmisestä.
Ahdistaa uudet työkuviot ihan hirveästi, joka päivä mietin työpaikan vaihtamista. Mutta koska työssä ahdistaa toiset ihmiset niin on vaikea kuvitella työtä jossa ei joutuisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Minun työkuvioni muuttuivat kesällä niin että aikaisemmin olin n. 7 tuntia työssäni yksin kun nykyään puolet työpäivästä olen pienessä työporukassa. Ja porukassa ei ole mitään vikaa, todella hyviä tyyppejä, huumori kukkii ja pidän heidän huumoristaan mutta… en oikein edes tiedä miksi ahdistun heidän(kin) seurassaan. Minua vain ahdistaa ja varsinkin yhteinen kahvihetki. Onneksi edes sen toisen puolikkaan työpäivästä saan olla yksin. En itse edes osallistu hirveesti noihin jutteluihin mutta silti ahdistaa olla koko ajan toisten ihmisten seurassa. Ja jotenkin työnikin itsessään ahdistaa aikaisempaa enemmän. Työni on erittäin virhealtista niin että niiltä ei vain voi välttyä vaikka kuinka yrittäisi olla tarkkana ja nuo virheet ovat alkaneet ahdistaa enemmän. Aikanaan kun aloitin tämän työn, virheet toivat ihan hirveän ahdistuksen ja itseruoskinnan mutta ajan kuluessa pääsin siitä yli ja opin hyväksymään sen että tässä työssä on mahdotonta olla täysin virheitä tekemätön. Mutta nyt ne taas vaivaa… ehkä sitten sen vuoksi että tämä työporukka on tietoinen osasta virheistä (niin ja tietenkin myös heillä tulee virheitä työssä ihan samalla tavalla).
Tällä viikolla olen opettanut toista työntekijää omiin töihini ja siksi olen JOUTUNUT olemaan sen ihmisen seurassa koko pitkän työpäivän ja se on aiheuttanut ahdistuksen ja järkyttävän päänsäryn, on todella raskasta yhtäkkiä olla sosiaalinen 8 tuntia kun aikaisemmin tarvitsi olla puoli tuntia. Vielä pitäisi jaksaa loppuviikko taas olla itse toisen opissa, päänsärkyä tiedossa. Sit pääsee takas omiin rutiineihin.
Taidekurssiakin olen vältellyt samaisesta syystä kun tuntuu ettei jaksa toisten ihmisten läsnäoloa.
Tämä on tätä, välissä en kestäisi ketään ja sit iskee kaipuu läheisestä ihmisestä.
Kommentit
Lähetä kommentti