Huoh

Tiedän että minun pitäisi olla kärsivällinen ja jaksaa ja jaksaa odottaa ja uskoa… Mutta luen yhdestä ja toisesta blogista kuinka todella traumatisoituneet ihmiset ovat löytäneet onnen, ovat löytäneet seksuaalisuutensa ja ovat onnellisia ja se, vaikka oikeasti ja aidosti olen myös tosi iloinen heidän puolestaan, niin se saa minun oloni entistä surkeammaksi. Jotenkin tuntuu että sitä mukaa kun nämä ihmiset löytävät onnen niin minä itse menen yhä kauemmas omastani. Enkä pysty estämään sitä epätoivoista ajatusta että omalla kohdallani sellaista ei koskaan tapahtuisi. Yritän ”teeskennellä” että minä selviän ilmankin, uskotella että sinkkuna on ihan hyvä, enkä välttämättä tarvitse mitään suhdetta, pärjään näinkin. Mutta on oltava rehellinen, minä EN jaksaisi odottaa, minäkin haluan kokea sen mistä saan lukea toisten blogeista tai näen ympärilläni. Minäkin haluan jo oman osuuteni. Tämä tuntuu jatketulta rangaistukselta ja mietinkin että kuinka pitkän tuomion olenkaan saanut, en kai elinkautista…

Oi, tiedän että minun pitäisi jotenkin vain hyväksyä tämä tilanne ja oppia olemaan onnellinen riippumatta siitä onko mitään rakkaussuhdetta koska jos tilanne on se että en koskaan (tai pitkään aikaan) kykene läheiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa niin elämäni on onnetonta jos perustan onnellisuuden vain siihen että minäkin löytäisin jonkun. Mutta sekin niin riepoo kun ei tiedä edes oikeasti mistä haaveilee… Voi vain kuvitella mitä se on mutta vastaako sitten totuus ollenkaan kuvitelmia… Toisaalta lukiessa toisten kokemuksia niin totuus näyttää olevan jopa tarua ihmeellisempää…

Mutta tällä hetkellä minulla on ihan SUUNNATON tarve kokea se mitä niin moni tuntuu nyt kokevan. Tuntuu kuin kaikki ympärilläni (tosielämässä ja blogimaailmassa) olisivat yhtäkkiä löytäneet itselleen sen oikean tai kokevat muuten vain jotain isoa. Minäkin haluan jo pienen siivun itselleni, onko se niin väärin…

Sitten tietenkin joku osa minua kuiskii korvaani että ”sinä et ansaitse sitä”. Kuinka saatanan syvällä sekin on että olen sisältäni niin arvoton ja huono etten edes ansaitse mitään kun se ei tahdo millään sieltä lähteä vaan tulee joka rakoon kuiskimaan arvottomuuden sanojaan… Viimeksi terapiassa terapeutti kyselikin sitä että koenko että arvottomuus/huonous/pahuus on minulle ulkoisesti syötetty vai… Sanoin että se on sellainen asia jota EN kykene perustelemaan vaan se on kokonaisvaltainen sisäinen olotila johon ei toisenkaltaiset perustelut uppoa. En kykene listaamaan asioita jonka vuoksi olisin arvoton, huono tai paha vaan koen että se on minun sisälläni pysyvä asia, ihan kuin synnynnäinen ”sairaus” joka vaan ON minussa, piste. Sille ei ole syitä eikä selityksiä, se vaan on. Kuin sairaus jota ei voi parantaa… Järjellä tiedän että näin ei välttämättä ole, en periaatteessa ole sen arvottomampi kuin muutkaan mutta silti se tunne on ja pysyy sisälläni. Kuulemma tämä sisäsyntyinen tunne on tullut jo varhaislapsuudessa, ulkopuolelta syötetty arvottomuus taas tulee myöhemmin toisten syöttämänä ja myöskin poistuu helpommin kuin ”sisäsyntyinen”.