Treffit oli.
Ja mitä opin… Että en vain ole valmis minkäänlaiseen suhteeseen kenenkään kanssa, piste. Olenko koskaan??? Sitä ei tiedä kukaan mutta sekin mahdollisuus on hyväksyttävä, piste. Ehkä elän aina ja loppuun asti yksin, ehkä joskus tokenen niin että kykenen suhteeseen, ken tietää…
Olin innoissani ja jännittynyt treffeistä, jotka oli tänään, aina eilisiltaan asti. Siihen asti hymyilin itsekseni kuin mikäkin hupakko… Sitten iski järjetön ahdistus, melkein sietämätön, niin että halutti tehdä jotain pahaa itselle (mutta en tehnyt). Ahdistus siitä että olenko hullu kun taas olen päästämässä jotain ihmistä iholleni, henkisesti ja fyysisesti. Ahdistus, että en halua enkä kestä ketään lähelläni, en voi päästää ketään viereeni (henkisesti ja fyysisesti). En voi, en voi, en kestä. Välissä tuntui oikeasti että, kyllä, ahdistukseen voi kuolla… Ja vannoin itselleni että jos tästä selviän kunnialla, niin että pääsen treffiseurasta nätisti eroon niin ikinä en enää aseta itseäni tähän tilanteeseen, altista tälle ahdistukselle. Olen sitten vaikka ikuisesti yksin mutta en vain kestä jos tämä ahdistus ei hellitä tästä tulevaisuudessakaan.
Enkä tiedä mitä tehdä, mitä voin tehdä tämän asian eteen… Asiaa on jo seitsemän vuotta tavalla tai toisella työstetty ja tuntuu että tilanne vain pahenee. Tiedän että nyt kun treffit ovat ohi niin olen taas pitkän tovin onnellinen ja helpottunut yksin ja ilman tämän asian tuomaa ahdistusta mutta sitten jossain vaiheessa alan taas kaipaamaan toista ihmistä ja taas yritän… ja ehkä taas huomaan ettei mikään ole taaskaan muuttunut.
Miksi minun on vaikea hyväksyä ajatusta että olisin aina yksin, en kokisi koskaan rakkautta isolla ärrällä… Tiedän että en ole ainoa, on ihmisiä jotka ovat yksin ja ainakin näyttävät hyväksyvän sen tilanteen.
Mutta nyt jäädytän taas tilanteen toistaiseksi, ja yritän opetella löytämään onnellisuutta ilman Rakkautta tai toisen läheisyyttä. Keskityn taas itseeni ja itseni parantamiseen.
Hassua oli se että minä olin ilmeisesti tehnyt toiseen vaikutuksen, olin kuulemma vetävä pakkaus… Itse treffitilanne ei ollut niin ahdistava, ilmeisesti koska olin jo vakaasti päättänyt ennen että nämä treffit eivät johda yhtään mihinkään vaan teen koko hommasta saman tien lopun. Oikeasti siis en antanut toiselle mitään mahdollisuutta… Nyt minussa on vain helpotus, helpotus ettei vieläkään tarvitse päästää ketään elämääni eikä lähelleni…
Sain tänään puhelun jossa vahvistui että minä pääsen syyskuussa Tukinaisen seksuaalista hyväksikäyttöä/väkivaltaa kokeneiden viikonloppuryhmään. Odotan siltä reissulta vertaistukea, samaa kokeneiden selviytymiskeinoja, joista ehkä apua itsellekkin ja ehkä toivoa siihen että jotkut ovat voittaneet läheisyyskammonsa ja löytäneet toisen ihmisen, jonka kyenneet päästämään lähelleen.
Ja mitä opin… Että en vain ole valmis minkäänlaiseen suhteeseen kenenkään kanssa, piste. Olenko koskaan??? Sitä ei tiedä kukaan mutta sekin mahdollisuus on hyväksyttävä, piste. Ehkä elän aina ja loppuun asti yksin, ehkä joskus tokenen niin että kykenen suhteeseen, ken tietää…
Olin innoissani ja jännittynyt treffeistä, jotka oli tänään, aina eilisiltaan asti. Siihen asti hymyilin itsekseni kuin mikäkin hupakko… Sitten iski järjetön ahdistus, melkein sietämätön, niin että halutti tehdä jotain pahaa itselle (mutta en tehnyt). Ahdistus siitä että olenko hullu kun taas olen päästämässä jotain ihmistä iholleni, henkisesti ja fyysisesti. Ahdistus, että en halua enkä kestä ketään lähelläni, en voi päästää ketään viereeni (henkisesti ja fyysisesti). En voi, en voi, en kestä. Välissä tuntui oikeasti että, kyllä, ahdistukseen voi kuolla… Ja vannoin itselleni että jos tästä selviän kunnialla, niin että pääsen treffiseurasta nätisti eroon niin ikinä en enää aseta itseäni tähän tilanteeseen, altista tälle ahdistukselle. Olen sitten vaikka ikuisesti yksin mutta en vain kestä jos tämä ahdistus ei hellitä tästä tulevaisuudessakaan.
Enkä tiedä mitä tehdä, mitä voin tehdä tämän asian eteen… Asiaa on jo seitsemän vuotta tavalla tai toisella työstetty ja tuntuu että tilanne vain pahenee. Tiedän että nyt kun treffit ovat ohi niin olen taas pitkän tovin onnellinen ja helpottunut yksin ja ilman tämän asian tuomaa ahdistusta mutta sitten jossain vaiheessa alan taas kaipaamaan toista ihmistä ja taas yritän… ja ehkä taas huomaan ettei mikään ole taaskaan muuttunut.
Miksi minun on vaikea hyväksyä ajatusta että olisin aina yksin, en kokisi koskaan rakkautta isolla ärrällä… Tiedän että en ole ainoa, on ihmisiä jotka ovat yksin ja ainakin näyttävät hyväksyvän sen tilanteen.
Mutta nyt jäädytän taas tilanteen toistaiseksi, ja yritän opetella löytämään onnellisuutta ilman Rakkautta tai toisen läheisyyttä. Keskityn taas itseeni ja itseni parantamiseen.
Hassua oli se että minä olin ilmeisesti tehnyt toiseen vaikutuksen, olin kuulemma vetävä pakkaus… Itse treffitilanne ei ollut niin ahdistava, ilmeisesti koska olin jo vakaasti päättänyt ennen että nämä treffit eivät johda yhtään mihinkään vaan teen koko hommasta saman tien lopun. Oikeasti siis en antanut toiselle mitään mahdollisuutta… Nyt minussa on vain helpotus, helpotus ettei vieläkään tarvitse päästää ketään elämääni eikä lähelleni…
Sain tänään puhelun jossa vahvistui että minä pääsen syyskuussa Tukinaisen seksuaalista hyväksikäyttöä/väkivaltaa kokeneiden viikonloppuryhmään. Odotan siltä reissulta vertaistukea, samaa kokeneiden selviytymiskeinoja, joista ehkä apua itsellekkin ja ehkä toivoa siihen että jotkut ovat voittaneet läheisyyskammonsa ja löytäneet toisen ihmisen, jonka kyenneet päästämään lähelleen.
Kommentit
Lähetä kommentti