Siipiä vaille

Kirjoitin terapeutille siitä metelistä minkä 10 min lyhyempi istunto päässäni aiheutti, sen jälkeenhän alkoi myös neljän viikon terapiatauko. Terapeutti vastasi lyhyesti sanoen mm "hienoa että uskallat tuoda esille asioita, jotka tuottavat ahdistusta ja ärtymystä. Ja tärkeä muistutus minulle että kerron sinulle syyn." Nyt toi eka lause välissä kummittelee päässäni. Minähän en oikein osaa suhtautua (pieniinkään) kehuihin positiivisesti, ne saavat yleensä oloni vieläkin huonommaksi ja pahoinvoivaksi.  Selkeästi tuo lause puhuttelee myös jotain joka ottaa tuon pienen kehun vastaan ja jopa jotenkin pitää siitä. Se välissä aina lukee tuon lauseen tai toistaa sitä päässään ja oikein makustelee sitä jolloin se tuottaa jonkinsortin mielihyvää. Mutta samaan syssyyn myös toinen osa kokee sen pahoinvoinnin ja ällötyksen ja on erittäin "vihainen" tuolle osalle joka kokee siitä mielihyvää. Se halveksuu sitä mielihyvää.  Tämä on juuri dissossa sitä kummallisuutta, että v...

Näin ennen joulua taas unta isäpuolesta, nyt niin ett halusin unessani vimmatusti että äitini sanoo että isäpuoli on/oli paha mies. Muita yksityiskohtia en unesta muista. Nyt on ollut kyllä muuten jotenkin täysin voimaton olo,  olen ollut ihan normisti töissä mutta aamuisin on tosi vaikea nousta töihin. Lisäksi ei millään jaksa tehdä yhtään mitään kotona. Kouluhommissa ois deadlineja pari loppiaiseksi (pyysin lisäaikaa joulukuun työkiireiden takia)  eikä vain saa edes aloitettua... Toista tehtävää pitäis tehdä yli 10 sivuinen essee ja powerpoint siitä, toisessa tehtävässä ois vähän lyhyempi kirjoitus. Tässä jälkimäisessä olen tehnyt jo 2/4 tehtävästä ja mietinkin että riittäiskö se siihen että läpi pääsis kurssista... Jos niistä saisi tosi hyvät pisteet niin silloin ehkä riittäisi...  Vapaaehtoishommiakin pitäisi alkaa tekeen, sitä toisaalta odotan jopa hiukan innoissani vaikka toisaalta jännittää kovasti että osaanko... Pitäisi kyetä auttamaan muita. Toisaalta o...

Joulu oli ja meni. Olin vielä lauantain töissä joten lähdin sunnuntaiaamuna kohti lasteni kotia. Vietin siis joulun nukkuen exäni kanssa samassa talossa (eli omassani) mutta pääsääntöisesti olin siskoni kotona muuan ajan ja siellä söimme jouluruuan ja siellä oli myös pukin käynti. Omat poikani tulivat sinne myös sekä syömään että lahjojen jakoon. Lisäksi vanhin poikani toi ensinäytille tyttöystävänsä juuri lahjojen jakoon.  Mun nuorin on kova puhumaan, se tykkää keskustella asioista ja ihan kaikesta, aina poliitikasta ilmastonmuutokseen sekä kavereiden ryyppäämisestä kelkkailuun jne jne. Se on kyllä mukava piirre pojassa että puhuu kaikesta, ei pelkää mitään aiheita. Ja sanoo isälleenkin suoraan sen ryyppäämisestä.  Itseäni vain ahdistaa välissä tosi paljon kuunnella sen juttuja koska pojan kaveripiiriin kuuluu pari poikaa jotka ovat teiniajan raiskaajieni lapsia. Ymmärrän täysin että niin minun omat pojat kuin heidänkään pojat ei ole millään tavalla osallisia asiaan...

Viime viikolla oli terapia jonka jälkeen tuli joulutauko. Eli terapeutilla niin paljon ylitöitä että pitää pitemmän loman tässä ja seuraava kerta vasta loppiaisen jälkeen. Kysyihän hän taas että mitä ajattelen tauosta mutta en vain pysty käsittelemään asiaa. Sanon aina että en mitään. En ajattele asiaa, se tauko tulee ja se menee mutta en keskity siihen. Nytkin terapeutti oli hiukan huolissaan kun tulee näin pitkä väli. Mutta itse koin isoimman järkytyksen kun sessio loppui. Huoneessa ei ole kelloa joten en tiedä ajankulua ja hyvä niin, joissakin huoneissa on ollut ja silloin minulla ainakin viimeiset 15-20 min tulee sitten tuijotettua kelloa ja on tunne että on turha ainakaan mistää uudesta asiasta puhua kun kohta kuitenkin loppuu aika. Eli kellon näen vasta kun lähden huoneesta ja pääsen käytävää jossa kello on.  Nyt kello näytti että sessio kesti vain 50 min, mikä oli ihan kauhea järkytys. Joskus muutaman kerran aikaisemminkin sessio on ollut lyhyempi mutta silloin ...

Triggerivaroitus, rankkaa tekstiä vaikkakin vain unta Näin viime yönä unta. Unessa olin erilaisten miesten seksiorja. Minua sidottiin erilaisiin asentoihin ja naitiin sitten. Välissä olin vapaa ja kuljeskelin siinä tilassa (iso, iso rakennus jossa monia monia huoneita, osa toimistomaisia, osa liikemäisiä, osa ihan tyhjiä jne.) kun taas kohta sitten minut otettiin kiinni ja sidottiin. Vapaana ollessa en kuitenkaan varsinaisesti etsinyt pakotietä enkä edes yrittänyt piiloutua, olin ihan rauhallinen. Toisinaan jonkun miehen elin olin niin iso että sen miehen oli vaikea naida koska ei mahtunut kunnolla vaan paikkani olivat tosi lujilla. Unessakaan minulla ei ilmeisesti ollut tunteita tai ajatuksia tilanteista muuten kuin välissä minun bdsm-osani oli ihan innoissaan. Mutta ilmeisesti en oli kuitenkin raiskauksia kun joissakin tilanteissa siellä oli pieniä lapsia jotka huusi kauhuissaan ja itkivät nähdessään tilanteen. Viimeisessä tilanteessa ennen heräämistäni tilan toi...

Minullahan ei ole varsinaisia muistikatkoja elämässä, että olisi päiviä/tunteja hukassa. Enkä "herää" yhtäkkiä vieraassa paikassa tajuamatta miten olen sinne päätynyt. Minulta edelleen puuttuu lähes kokonaan ekat 12 vuotta mutta aikuisajalta ei enää puutu (ainakaan tietoisesti tietäen että puuttuisi). Mutta minun ongelma onkin se että vaikka muistan suurinpiirtein mitä minulle on tapahtunut ja tapahtuu, niistä katoaa tosi nopeaa tunteet ja ajatukset, niin hyvässä kuin pahassa. Se katoaa että mitä olen ajatellut tilanteessa, mitä tuntenut. Kuten esim hääni. Muistan suurinpiirtein hääni, sen että ne oli pihahäät ja kävelin mieheni kanssa papin eteen pihan perälle. Oli itsetehtyä syötävää ja illaksi mentiin hotelliin juhlimaan. Mutta en muista mitä ajattelin tai tunsin, olinko onnellinen vai en.  Tai lasteni syntymät, muistan pääpiirteittäin mitä tapahtui ja että ne oli kaikki neljä (siis yksi kuollut sikiö piti synnyttää ja kolme elävää) olivat kamalia kokemuksia. Oikeasta...

Olen nähnyt ihmeunia parina yönä.  Yhtenä yönä näin että aloin seurustelemaan tyypin kanssa joka oli yksi raiskaajista kun olin teini. Muuta en enää unesta muista, mutta tämä tyyppi oli se johon olin ennen raiskausta vähän ihastunut. Viime yönä taas näin unta isäpuolesta. Olin menossa johonkin viikonlopputerapiatapahtumaan ja siihen oli ensin joku haastattelu. Istuin jossain pöydässä odottamassa omaa vuoroani ja isäpuoli istui samalla puolen pöytää ja hivuttautui koko ajan lähemmäs. Karjaisin sille että ei saakeli tule yhtään lähemmäs. Jotenkin ne terapeuttihaastattelijat olivat minua kohtaan vihamielisiä/halveksivia enkä sen vuoksi sanonut heille mitään vaan poistuin paikalta. Kävelin ja joku siitä haastatteluhuoneesta tuli minua tiellä vastaan ja kysyi että miksi lähdin. Romahdin tien päälle makaamaan ja huusin täyttä kurkkua "Saatanan pedofiili". Menin kuitenkin sinne terapiatapahtumaan ja siellä oli taas myös isäpuoleni. Edelleen ne terapeutit tuntui jote...

Tänään kun kävin yhdessä ulkotapahtumassa ja tulin kotiin niin siinä iski jotenkin se yksinäisyys. Kun katseli ympärilleen ja näki pariskuntia ja ihmisiä ylipäätään kiiruhtamassa johonkin juhlaan/tilaisuteen. Tajusin että on sitä oikeastaan aika yksin, ei ole ketään kenen kanssa juhlia, ei ketään kenen kanssa edes jutella. Terapeuttinikin pitää lomaa tämän viikon, ensi viikolla nähdään mutta sitten hän jää talvilomalle kolmeksi viikoksi. Onneksi on joulu ja menen jouluksi lasten luo ettei sitä tarvitse yksin viettää. Jotenkin ahdistaa ajatella että on oikeasti ihan niitä jotka ovat joulun yksikseen vaikka eivät sitä haluaisi. Se olis kyllä tosi vaikeaa aikaa minullekin, jos en voisi mennä lasten luo niin olisin varmaan kotona lääkepöhnässä koko joulun yli.  Paljon puhutaan siitä kuinka sodanaikaiset traumat siirtyy seuraaville sukupolville. Olen oikeastaan nyt vasta tajunnut sen että minä itse olin aikanaan hoidossa (6 pv viikossa päivisin sen ajan kun äiti oli töissä) 3 kk ik...

Tänään oli etukäteen niin ahdistusta tuottama lääkäritapaaminen, johon heräsin aamulla klo 04 enkä saanut enää unta, itse tapaaminen oli klo 10 joten tulihan siinä ahdistusaikaa ihan nokko.  Olin terapeutin kehoituksesta kirjoittanut "kirjeen" 2.5 tulostettua sivua lääkärille mm omista tavoitteista terapialle. Mikä oli hyvä koska suullinen taitoni vain sen kuin huononi. Terapeutti oli tapaamisessa matkassa niinkuin aina ennenkin. Hän sitten kertoili minun puolesta enemmän kun en itse pystynyt. Mikä toisaalta ahdisti kun hän kertoi asioita mitä itse en olisi kuvittellutkaan kertovani itsestäni lääkärille jota olen nähnyt ehkä 4-5 kertaa.  No itse pelkäsin sitä vaihtoehtoa että se torppaa mun terapian, sanoo että nyt olen jo tarpeeksi kuormittanut julkista ja edistynyt liian vähän. No sitä ei tapahtunut, päinvastoin, antoi siunauksen ensi vuodelle ja kirjoitti lähetteen myös sinne psykofyysiseen fysioterapiaan. Lisäksi sanoi että kun terapeuttini vuoden 2018 lopussa l...

Terapiassa käsiteltiin sitä miten kehoni reagoi saamaani hyvään palautteeseen. Sykkeeni kohosi aika tavalla ja sen tasaamiseksi terapeutti ehdotti erästä hengitysharjoitusta. En ole oikein pystyny tämän  neljän vuoden aikana minkäänlaisiin harjoituksiin (paitsi sellaisiin missä tarvitsee vain kuunnella). Nytkin päässäni kävi kauhea mekkala ettei missään nimessä, pelottavaa, ahdistavaa, kamalaa. Mutta toisaalta halusin myös jotenkin tehdä sen jotta terapeuttini kokisi onnistumista sen suhteen. Ja niinpä päätin olla välittämättä kaikista varoituksista ja yrittää. Harjoitus oli muuten ok tehdä mutta pari kertaa piti sen aikana jännittää koko kehoaan (istualtaan) ja se oli kyllä hitsin kamalaa. Se oli kyllä järkyttävän ahdistavaa. Tuli jotenkin todella turvaton olo, jotenkin että lasken kaikki suojakerrokseni pois ja olen täysin turvaton. Toisaalta en edes kyennyt tekemään sitä, en oikeasti jännittänyt juuri mitään, nostin hartioita korviin ja teeskentelin jännittäväni (no jos hän...

Tässä yksi upea tarina siitä että toipuminen on mahdollista.  Mutta minun ei saa ilmeisesti lukea näitä, samoin kuin muidenkaan tarinoita omista paranemisprosesseistaan koska en vain pääse irti vertailusta. Ja se syöksee minut syvään ahdistuksen alhoon. Tuossakin jutussa se mikä HETI kiinnitti minun huomioni oli se että Satu siinä mainitsi löytäneensä vuosi sitten traumaterapeutin. Ja jo nyt on noin mahvatassa vaiheessa menossa!! Ja kun minä itse muutenkin koen olevani tosi onnekas näiden asioiden kanssa verrattuna moneen, moneen muuhun. Minua ei ole hoidettu väärillä diagnooseilla eikä lääkitty väärin (no on ollut lääkkeitä jotka ei ole tehonneet mutta kuitenkin suht vaarattomia lääkkeitä). Olen saanut aika nopeasti oikean diagnoosin ja päässyt julkisen puolen traumaterapiaan.  Mutta silti, silti olen vieläkin tässä vaiheessa! Mistä ihmeestä se johtuu? Onko minulla niin vahvat puolustusmekanismit että niitä on lähes mahdotonta rikkoa? Viimeksi just terapeuttini s...

Minulla on aika lääkärille ensi viikolla. Terapeuttini sitä "vaatii" eli minun hoidon pitää olla ns aina lääkärin määräämää eli lääkäri voi myös olla sitä mieltä että hoito on tehotonta ja lopettettava tai että hoito on kestänyt liian kauan ja lopetettava.  Terapeuttini pyysi minua kirjoittamaan voinnistani yms kirjeen lääkäriä varten koska puhuminen on minulle niin vaikeaa ja näin lääkäri saa paremman kuvan tilastani. Oli vaikea kirjoittaa koska olen kuitenkin tavannut lääkärin vasta noin 4 kertaa (tai tämä on neljäs en muista) tämän 4 vuoden aikana. Siis juuri tämän saman lääkärin. Lisäksi piti kirjoittaessa muistaa että kirjoittaa niin että kykenee sitten kuitenkin kohtaamaan lääkärin myös kasvotusten eli sensuuria piti olla. Kirjeestä tuli kolme sivua pitkä (kirjoitin siis wordiin tietokoneella). Listasin siihen myös tavotteita hoidolle. Tässäpä niitä tavotteita mitä kirjasin ylös. Ja näiden saavuttamiseen olisi aikaa vissiin enää ensi vuosi. Terapeuttini olisi h...

Kävin vapaaehtoiskurssilla tänään. Loppuillasta oli harjoitustehtäviä eli piti vastata kuvitteellisiin viesteihin sillä silmällä että siitä syntyy pitempiaikainen verkkokirjoittelusuhde. Eka tehtävä oli vaikea koska "kirjoittaja" ei antanut oikein mitään ns tarttumapintaa. Sain kuitenkin siitä omasta vastauksestani tosi hyvää palautetta. Ja siinä vaiheessa tulikin olo että tämä on se minun juttu, että minun vahvuus on kirjoittaminen ja tässä tapa jossa voin sitä kykyä käyttää muiden auttamiseen. Mutta sitten tulikin kehollinen reaktio. Nyt jäi epävarma olo että onko tämä vapaaehtoishomma sittenkin minulle liikaa vai tuliko se olo niistä kehuista ja siitä tunteesta että itsekin koin että olin "onnistunut" tehtävässä vai mistä ihmeestä...  Eli minuun iski kauhea horkka, olin ihan jäässä ja tärisin. En tiedä huomasiko muut, yritin kyllä kätkeä sen sillä että olin liikkeessä itse koko ajan jotta tärinää ei huomattaisi ja hoin itselleni että jos joku huomaa, se ...

Terapeuttini sanoi toissakerralla että voin tulla suoraan hänen huoneeseen jos ovi on auki. Mutta kohdallani tällainen(kaan) asia ei ole niin yksinkertainen kuin mitä se oikeasti on. Terapeutin huone sijaitsee toisella käytävällä kuin odotushuone eli sinne on mentävä erikseen katsomaan onko ovi auki, sitä ei näe ns matkan varrella että onko vai ei. Eli pään sisäinen ”taistelu” alkoi kun tulin terapeutin kerrokseen. Järki sanoo että eihän siinä ole muuta kuin kävellä sinne käytävään katsomaan onko ovi auki vai ei ja nyt kotona koko juttu tuntuu naurettavalta etten siihen pystynyt.  Joku päässä sanoi että ”ei voida mennä suoraan katsomaan, mitä jos ovi ei olekkaan auki… mitä sitten… tullaanko idioottina takaisin istumaan ja käydään minuutin välein uudestaan katsomassa että joko nyt on auki vai jäädäänkö pöljänä seisomaan oven viereen odottamaan että se aukeaa”. ”ihan liian pelottavaa ja ahdistavaa”. Osa taas sanoo että mitä sitten, kuinka vaikeaa voi olla käydä vain katsomas...

Olin vapaaehtoiskoulutuksessa. Siinä on kyse kriisipuhelimen päivystyksestä. Kuuntelimme ns konkareitten juttuja ja sitä  kun he ottivat puheluita vastaan. Oli vain jotenkin todella hassua että yksi konkareista sanoi että sai kerran puhelun jossa puhuja kuuli ääniä (kuulemma isän ja siskojen ääniä) ja konkari oli ihmeissään että oikeasti joku voi kuulla ääniä. Hilkulla oli ettenkö kertonut että no tässä yksi jonka päässä lähes tauotta on kaikenlaista keskustelua/ääntä/meteliä mutta jätin sanomatta toistaiseksi. Lisäksi paikalla oli yksi varsinainen kriisityöntekijä joka kommentoi että äänet ei useinkaan merkkaa mitään "pahaa" tms vaan voivat olla ihmistä tukevia yms. Jotenkin vain jäi siinäkin tunne että aika vähäinen tuo tieto loppujen lopuksi on edes ns koulutetulla kriisityöntekijällä. Että se on ihan spesifiä koulutusta mitä mm. dissosta ja DID :stä on ja sitä saa harva ns ammattilainen (terveysala yms). Siinäkin tuli tunne että valistanko vähän... Mutta en vielä, ehkä j...

Tänään terapiassa terapeutti esitti että jos ensi vuonna uskaltautuisin psykofyysiseen fysioterapiaan. En ole koko aikana kyennyt mihinkään keholliseen harjoitukseen ja nytkin pelkkä ajatus tuosta saa pelon kasvamaan todella korkealle. Kauhistuttaa...  Lisäksi terapiassa sovittiin lääkärintapaamisaika. Edellisestä kerrasta onkin 1.5 vuotta kun silloinen psykiatri jäi äitiyslomalle. Toisaalta pelottaa sekin koska se voi sanoa että en etene tarpeeksi ja olen toivoton ja siihen loppuu tämä tarina. Toisaalta tämä lääkäri on kuitenkin tämä sama, 1.5 v takainen ja kuulemma on ymmärtäväinen sen suhteen että tällaiset asiat ei ole nopeita ja vievät aikaa. Mutta niin iso valta niillä on että jos lääkäri toteaa että terapiaa ei kannata jatkaa niin terapeutti ei sille mitään voi vaan on noudatettava sitä määräystä. Siitäkin huolimatta että terapeutti on se joka minut aina näkee ja lääkäriä näen harvakseltaan. Terapeuttihan on sitä mieltä että ensi vuosi vielä olisi tätä traumaterapiaa el...

Kävin treffeillä jotka olivat katastrofi. Nyt löytyi toinen (ihan uppo-outo ihminen) joka sai minut itkemään. Ja olipa niin kauhia taistelu etten itkenyt jo ravintolassa. Oli ihan pakko lopettaa ne treffit siihen paikkaan kun tuntui että en enää kykene taistelemaan itkua vastaan. Eikä tyyppi mitenkään ilkeä tms. ollut. Se oli vain  kuin höyryjuna joka tuli mielipiteineen päälle kuin yleinen syyttäjä. Sanoikin että hänellä vahvat mielipiteet. Että ei näe hyötyä sanoa "ai niinkö" kun on oikeassa.  Aika nopeasti tajusin livenä että tämä tyyppi herättää minussa ihan kauheasti negatiivisia tunteita. Yritin pitää keskustelun keveänä. Mutta tosi nopeasti se tyyppi kyseenalaisti minunkin tuntemuksiani. Se että toisen mielipiteet ei ollenkaan kiinnosta eikä kykene astumaan kenenkään toisen saappaisiin edes sen toisen omissa tuntemuksissa. Se oli ihan kamalaa, miten joku voi olla niin itsekeskeinen ettei osaa ollenkaan ottaa muita huomioon. Ja sit jotenkin on ylpeä siitä että ...

Fanituksen uusi aste ;)  Näin unta että seurustelin Marilyn Mansonin kanssa ja olin hiton onnellinen. Unessa Marilyn (Brian) oli oikeastaan syntyjään suomalainen. Unessa oli jotain biletystä ja huumeita mutta minä olin onnellinen.  Edelleen olen ihmeissäni että mikä Marilynissa oikein iski niin moneen osaani että fanitus on tätä luokkaa, enpä ole ennen kokenut... Ainakin tämän kautta koen monenlaisia tunteita :D

Huomasin tänään terapiassa että kun puhuttiin sisäisten äänien hallinnasta ja ahdistus kasvoi ja kasvoi niin jossain vaiheessa se katosi usvaverhon taakse. Tämä toi sen että silmiinkin tuli sellainen utuverho, ihan kuin katsoisi tosi likaisten lasien läpi. Eikä katsetta voi oikein kohdistaa vaan jotenkin tavallaan silmät seisoo päässä. Jotenkin ymmärtää että se ahdistus on edelleen mutta jotenkin ei kuitenkaan minussa vaan vähän minun ulkopuolella. Sitten kun terapeutti pyysi rentouttamaan hartiat ja kohdistamaan katseen johonkin, se ahdistus jotenkin "hyppäsi" takaisin minuun kun yritin kohdistaa katsetta, silmistä katosi se sumuverho ja ahdistus tuli taas takaisin satanolla lasissa. Siinä sain sanottua että ahdistaa hitosti. Olen aikaisemminkin huomannut että toisinaan juurikin silmiin tulee "sumuverho" eikä edes pysty kohdistamaan katsetta johonkin koska kaikki on sumua vaikka yrittää terästää katsetta.  Nyt jotenkin huomasin tuon että silloin ahdistus m...

Ainiin ja siitä turvallisuuden tunteesta. Tarkkailin itseäni nyt käydessäni kotikylässäni ja huomasin että samaa jännitystä kehossa on myös äidin ja siskon luona kuin tietenkin exänkin luona. Toisaalta exä on edelleen se joka saa minussa tunteita aikaan. Toissa kerralla tuli vähän riitaa niin purskahdin itkuun mikä ärsyttää kyllä siinä tilanteessa suunnattomasti koska hän on ainoa ihminen jonka edessä EN halua itkeä! Ja kun muualla joskus toivoisin kykeneväni itkemään niin ei sitten millään.  Ja sama jännitys hartioissa (ja leuoissakin edelleen) on usein myös silloin kun olen vain itseni seurassa. 

Nyt terapiassa mietitään tunteita ja sitä miten oppisin tuntemaan ja tunnistamaan tunteita. Terapeutti oli ollut jossain koulutuksessa jossa oli sanottu että jotta ihminen pystyy tuntemaan tunteen, hänellä pitää olla turvallinen olo. Nyt sitten yritetään keskittyä siihen että saisin sen turvallisen olon terapiassa. Tämähän ei ole varsinaisesti järjestä kiinni, eli en koe järjen kautta että esim terapiassa pitäisi olla koko ajan varuillaan ja valmiina johonkin pakokeinoon. Mutta kehoni on toista mieltä ja olen yhä edelleen kireänä kuin viulunkieli terapiassa ja muualla "ihmisten" kanssa. Nyt terapeuttini suurinpiirtein 5 min välein muistuttaa rentouttamaan hartiat, hengittelemään rauhallisesti koska kuulemma jos keho on rauhalllinen, muu tulee perässä. Kyllä se näköjään toimii vaikkakin vain hetkeksi. Mutta toisaalta aina kun terapeutti kysyy, mitä NYT huomaat kehossa, onko jännityksiä, miten syke jne. niin samantien syke nousee ja paniikki alkaa kerääntyä. Jostain syystä...

Huhhuh, jotta vapaa-aikaa ei jäisi liikaa, olen työn ja opiskelun lisäksi aloittanut vapaaehtoiskoulutuksen Ensi-ja turvakotitoiminnassa. Minähän olin jo erään järjestön vapaaehtoinen ja minulla oli oma "tuettava" jota tapasin 2-3 kertaa viikossa noin 1,5-2 tuntia kerrallaan. Tämän opiskelun vuoksi se oli lähes pakko lopettaa, en voi sitoutua noin säännölliseen toimintaan. Mutta halusin jotain tilalle ja tuolla ensi- ja turvakodin vapaaehtoistoiminnassa on paljon sellaista jota voi tehdä ihan vain silloin tällöin. Tänään valittiin omat suuntautumiset, vaihtoehtoja oli kai jotain 9-10. Itse valistin neljä!! MIkä tarkoittaa että käyn niihin suunnatut "syventävät" koulutukset ja näin saan pätevyyden tehdä niitä neljää eri hommaa. Kova urakka mutta ajattelin että kun nämä saa jotenkin sumplittua läpi niin sitten on helpompi valita itse toiminnassa että mitä tekee.  Tänään koulutuksessa kävi vapaaehtoisia kertomassa omista kokemuksista ja siitä miten he toimivat ja ...

Nyt tulee varmaan osittain vanhan kertausta mutta kun en muista mitä olen kirjoittanut mutta tämä asia ylipäätään on sellainen joka toisinaan ahdistaa ja vaivaa suunnattomasti. Niinkuin nyt taas. Tämä on kyllä sellainen asia että hajottaisi pahasti jos sitä miettisi koko ajan, onneksi kykenen suurimman osan ajasta antamaan sen olla niinkuin on, edes miettimättä asiaa.  Hitsi, toi edellinen kirjoitus taas toi ahdistuksena sen mieleen ettei muista! Joten tämän tuotoksena päätin kirjoittaa ylös kaiken mitä muistan. Siis tajusin juurikin sen että ajasta 0-12 minulla on vain kaksi hailakkaa muistoa jossa on mukana isä tai äiti tai molemmat, ei mitään muuta. Miten ihmeessä tämä on mahdollista?  Nuo kaksikaan ei oikein edes kelpaa muistoiksi koska eka muisto on siitä kun vanhemmat erosi (olin 8 v) mutta en varsinaisesti muista miltä äiti näytti (isästä en muista mitään siitä illasta) enkä muutakaan juuri, vain sen että äiti kysyi minulta että halunko jäädä isän luo vai l...

Tajusin ystäväni puhelun jälkeen jotain. Sen että olen varmaan ihan vauvasta asti joutunut peittelemään tunnereaktioitani, luultavasti niin iloisia kuin surullisiakin. Noin puolivuotiaasta noin 5-v asti olin siis hoidossa äitini siskolla ja uskon että hän on ollut hyvin samankaltainen ihminen, eli mitään tunnejuttuja ei ole saanut näkyä. En muista yhtään mitään hänestä siinä iässä mutta päättelen siitä mitä siskoni on kertonut hänestä (sisko oli myös hänen ja hänen miehensä hoidossaan n vuoden ikäisestä asti) ja hänen reaktiosta siskon tunteenilmauksiin. Ja siitä myös päättelen mitä muistan hänestä ja näistä asioista miten hän suhtautui minun lasten tunnepurkauksiin. Siksi varmaan myös olin ns ”helppo” lapsi mitä tätini jaksoi muistaa aina sanoa, olin helppo koska piilotin tunteeni. Sisko olikin ihan eri maata, hän pienestä pitäen piti ääntä itsestään. Ajasta n 5-8 en tiedä mikä siinä on tilanne ollut tunneilmaisujen suhteen koska en tiedä yhtään miten äiti ja isä ovat niihin ...

Hupsheijaa. Meikä on palannut treffailun maailmaan. On se kumma että ei osaa yksin olla vaan tulee välissä pakonomainen tarve "löytää" joku. Vaikka päättää että pää ensin kuntoon jotta se kestää kaiken seurustelun tuoman paineen ja muun siihen liittyvän.  Toisaalta tämä tuli "hyvään" saumaan koska se "paha" minä on aktivoitunut ja alkanut taas kutomaan verkkojaan. Eli BDSM puoli on taas herännyt, ja solminutkin jo joitain kontakteja. On tämä niin perhanan kummallista. Hävettää ihan hitokseen, niin paljon että vaikea kertoa edes terapeutille, se että en hallitse osani toimia, että se tekee ilman "suostumustani" asioita mitkä ei ole hyväksi. Mutta nyt kun tavallaan seurustelen niin tilanne siirtyy taas hallintaani. Minussa on ilmeisesti kaikkein voimakkain puoli sellainen oikeudenmukaisuudesta kiinni pitävä puoli, jolla on korkea moraali. Eli sen mielestä seurustelu on seurustelua eikä toista voi pettää millään muotoa. Eli nuo kontaktit pimeän...