Mutta minun ei saa ilmeisesti lukea näitä, samoin kuin muidenkaan tarinoita omista paranemisprosesseistaan koska en vain pääse irti vertailusta. Ja se syöksee minut syvään ahdistuksen alhoon. Tuossakin jutussa se mikä HETI kiinnitti minun huomioni oli se että Satu siinä mainitsi löytäneensä vuosi sitten traumaterapeutin. Ja jo nyt on noin mahvatassa vaiheessa menossa!!
Ja kun minä itse muutenkin koen olevani tosi onnekas näiden asioiden kanssa verrattuna moneen, moneen muuhun. Minua ei ole hoidettu väärillä diagnooseilla eikä lääkitty väärin (no on ollut lääkkeitä jotka ei ole tehonneet mutta kuitenkin suht vaarattomia lääkkeitä). Olen saanut aika nopeasti oikean diagnoosin ja päässyt julkisen puolen traumaterapiaan.
Mutta silti, silti olen vieläkin tässä vaiheessa! Mistä ihmeestä se johtuu? Onko minulla niin vahvat puolustusmekanismit että niitä on lähes mahdotonta rikkoa? Viimeksi just terapeuttini sanoi että hänen työnohjaajansa oli käynyt traumakoulutuksessa Bernissä ja sanonut että osien välistä neuvottelua pitää olla joka päivä tai muuten hoito polkee paikoillaan ja että hän ajatteli heti että me ollaan liian vähän työskennelty sen suhteen. Ja se johtuu siitä että minun mieli panee hanttiin, en vain jotenkin pääse tämän esteen yli.
Aika juoksee ja minulla on olo että minun tilaisuuteni on kohta ohi, ja tilanne muuttuu toivottomaksi. En osaa, en pysty tekemäänä juurikaan mitään työskentelyä osien suhteen terapiassa. Viimeiset puoli vuotta ei olla oikeastaan ollenkaan käsitelty osajuttuja. Enkä voi/osaa pakottaa itseäni siihen.
Jutusta lainaus Satun kertomasta kokemuksesta traumaterapiastaan:
“Minä olen kaikessa rikkinäisyydessäni hyväksytty. Minä olen tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Minun ei tarvitse hävetä itseäni hänen vastaanotollaan.”"
Minä olen kulkenut 4.5 v tässä traumaterapiassa ja häpeä on edelleen läsnä koko ajan. Olen hyvin, hyvin tietoinen terapeutin katseesta, siitä että olen "tarkkailun" kohteena ja tunnen sen nahoissani ja se saa oloni vaikeaksi. En voi edes katsoa terapeuttiani, enkä missään nimessä silmiin. Häpeä on läsnä hyvin vahvana. Voinko siitä edes päästä eroon tai edes saada lievennystä? Vai onko tämä juuri elinkautinen.
Pelkään ihan hitokseen olevani toivoton, en saa koskaan kokea noita tunteita mistä olen lukenut monen kokeneen kun terapia tms alkaa vaikuttamaan oloon ja olotilaan.
Lainaus taas: "Sadulla on ollut paljon kiellettyjä tunteita. Kotona ei lapsena saanut iloita ja riemuita, sillä isä olisi voinut hermostua. Terapian avulla Satu on oppinut, että erilaisia tunteita on lupa tuntea ja ilmaista. Jo tunteiden tunnistaminen on ollut minulle vaikeaa, koska en tiedä useimmiten, että miltä ne tuntuvat. Terapiassa Satu on saanut itkeä ja häntä on lohdutettu."
Tässä taas kohta johon vertaan, minä en vielä(kään) osaa tunnistaa tunteita. En ole terapiassa vielä(kään) itkenyt kertaakaan, ei ole ollut edes lähellä.
En tunne myöskään vihaa, katkeruutta ketään kohtaan. Toisaalta tunnemuistoni ovat edelleen poissa joten ehkä se selittää sen.
Vertaa itseäsi vain itseesi: Millainen olit vuosi sitten? Kaksi vuotta sitten? Viisi? Millaisten asioitten kanssa painit silloin?
VastaaPoistaEi omaa edistymistään kannata verrata kuin itseensä, muuten tulee hulluksi.