Terapeuttini sanoi toissakerralla että voin tulla suoraan hänen huoneeseen jos ovi on auki. Mutta kohdallani tällainen(kaan) asia ei ole niin yksinkertainen kuin mitä se oikeasti on. Terapeutin huone sijaitsee toisella käytävällä kuin odotushuone eli sinne on mentävä erikseen katsomaan onko ovi auki, sitä ei näe ns matkan varrella että onko vai ei.
Eli pään sisäinen ”taistelu” alkoi kun tulin terapeutin kerrokseen. Järki sanoo että eihän siinä ole muuta kuin kävellä sinne käytävään katsomaan onko ovi auki vai ei ja nyt kotona koko juttu tuntuu naurettavalta etten siihen pystynyt.
Joku päässä sanoi että ”ei voida mennä suoraan katsomaan, mitä jos ovi ei olekkaan auki… mitä sitten… tullaanko idioottina takaisin istumaan ja käydään minuutin välein uudestaan katsomassa että joko nyt on auki vai jäädäänkö pöljänä seisomaan oven viereen odottamaan että se aukeaa”. ”ihan liian pelottavaa ja ahdistavaa”. Osa taas sanoo että mitä sitten, kuinka vaikeaa voi olla käydä vain katsomassa onko ovi auki vai ei.
Sitten istuinkin jo aulaan ja sitten olikin enää myöhäistä muuhun. Päässä edelleen kiivasta keskustelua siitä kuinka hölmöä koko touhu on, että kuinka voi olla niin vaikeaa niin yksinkertainen asia. Ja ahdistus kasvoi, mitä enemmän minuutteja kului… Taistelua sen kanssa että vieläkö pitäis vain nousta ja lähteä käytävään mutta toisaalta sekin ahdisti ihan sikana.
Näitä on paljon, tulee milloin mistäkin… Useimmiten kyllä ratkaisen asian tavalla tai toisella, toisinaan pakenen tilanteesta mutta useimmiten ratkaisen jotenkin. Mutta aina tuo taistelu, paniikki ja ahdistus on yhtä kova, eli ei kyllä mitenkään helpota ”toistojen/altistusten” jälkeenkään. Ja usein on niin että tein miten tein, jonkinmoinen ahdistus jää koska se ”ratkaisu” minkä teen, on kuitenkin jonkun sisäisen mielipiteen mielestä väärin tai ahdistava.
Niin kuin tuossa, ehkä ainoa ratkaisu joka ei olisi tuottanut kauheaa ahdistusta olisi ollut se että olisin käynyt katsomassa ja ovi olisi ollut auki. Mutta ajatus siitä että se olisikin kiinni ja joutuisin ”palaamaan” aulaan oli vieläkin ahdistavampi ja tieto siitä että sitten vasta olisikin ”sota” päässä ja uusia epävarmuuksia ja ahdistuksia että mitä sitten, esti kokonaan sen että nousin ja lähdin katsomaan onko ovi auki. Miten yksinkertainen ja helppo asia järjellä ajatellen, ja miten vaikea siitä tulee minun päässäni.
Tämä on hirmu väsyttävää ja toisaalta kun tietää että oma pää tekee asioista niin vaikeita, asioista mitkä oikeasti on "helppoja" ja "yksinkertaisia" useimmille. Että jos saan jonkun ohjeen mutta se ei ole yksityiskohtainen (että mitä sitten jos onkin näin tai noin, miten sitten toimia tai jos joku muuttuukin niin mitä sitten jne) ja kerro kaikkia eri variaatioita niin ahdistun ja sota päässä alkaa. Niinkuin sanoin niin yleensä kyllä ratkaisen asian tavalla tai toisella mutta ei ne tehdyt ratkaisut tuo mitään helpotusta tms.oloon.
Moni pieni arkinen asia siis aiheuttaa tuollaisen taistelun ja ahdistuksen.
Laitoin tämän tekstin myös terapeutille joka sanoi että sai tästä paljon ymmärrystä siihen kuinka ns normaali asia(kin) voi tuoda tällaisia tunteita ja ajatuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti