VAnhan kertausta

Nyt tulee varmaan osittain vanhan kertausta mutta kun en muista mitä olen kirjoittanut mutta tämä asia ylipäätään on sellainen joka toisinaan ahdistaa ja vaivaa suunnattomasti. Niinkuin nyt taas. Tämä on kyllä sellainen asia että hajottaisi pahasti jos sitä miettisi koko ajan, onneksi kykenen suurimman osan ajasta antamaan sen olla niinkuin on, edes miettimättä asiaa. 

Hitsi, toi edellinen kirjoitus taas toi ahdistuksena sen mieleen ettei muista! Joten tämän tuotoksena päätin kirjoittaa ylös kaiken mitä muistan.

Siis tajusin juurikin sen että ajasta 0-12 minulla on vain kaksi hailakkaa muistoa jossa on mukana isä tai äiti tai molemmat, ei mitään muuta. Miten ihmeessä tämä on mahdollista? 

Nuo kaksikaan ei oikein edes kelpaa muistoiksi koska eka muisto on siitä kun vanhemmat erosi (olin 8 v) mutta en varsinaisesti muista miltä äiti näytti (isästä en muista mitään siitä illasta) enkä muutakaan juuri, vain sen että äiti kysyi minulta että halunko jäädä isän luo vai lähteä hänen kanssaan. En muista miten äiti riidasta ja erosta selitti (muistan että ennen tuota kuulin kuinka astioita heiteltiin niin että ne rikkoontuivat) enkä muutakaan, vain sen että hän kysyi haluanko jäädä isän luo vai lähteä hänen mukaansa. Eli tosi olematon muisto, en muista mitä pakattiin mukaan (lähdimme alkuyöstä kuulemma ajamaan 150 km päähän äidinsiskon luo), en sitä mikä auto oli, en siskostani (joka silloin oli 8 kk), en mistään. En muista mitä itse ajattelin, mitä tunsin. Hailakka, hailakka muisto

Toinen muisto taas on ajalta jolloin olin 5 tai 6 luokalla (eli 11-12 v). Isä ruukasi käydä toisinaan meitä katsomassa meidän kodissa (en muista näistäkään itse mitään, sen vain tiedän mitä on kerrottu) ja jäi jopa yöksi. Silloin taas äiti lähti pois. Mutta jonain yönä heräsin seksin ääniin (en tiedä tunnistinko ne seksin ääniksi) ja menin olohuoneeseen jossa sohvalla isä ja äiti sekstailivat. Tässäkään "muistossa" ei ole mitään muuta, en muista mitä ajattelin, mitä sitten tein, enkä muista miltä ne näytti tai kumpi oli päällä, tai huomasivatko minua tms. 

Ja muutkin muistot tuolta ajalta ovat samankaltaisia eli niissä ei ole mitään mun ajatuksia, tunteita tms ja niitä on yhteensä reilusti alle 10. Ensimmäinen "muisto" minkä ikinä muistan on siitä kun olin ekaluokalla, sekin vain sellainen tyhjänpäiväinen eli katsoin ikkunasta kun muut meni kouluun ja toivoin että itsekin voisin mennä (silloin oli 4 päiväinen ekaluokka). Eli olen ollut 7 vuotta. Seuraava muisto on taas yhtä haalea, makaan alasti pimeässä yhden pojan varastossa koska leikimme niin että vuorotellen toinen riisuutuu pimeässä ja toinen laittaa sitten valot ja saa katsoa miltä toinen näyttää. Muistan vain sen kun makaan joiden lautojen päällä (ei taaskaan ajatuksia/tunteita). Olin 7-8 v.

Seuraava onkin toi eroilta. 

Sitten taas vain joitain hailakoita juttuja koulusta, ei mitään kotoa äidistä, siskosta, tädistä (jonka luona asuimme jonkin aikaa vanhempien eron jälkeen ja jonka luona muutenkin olimme paljon) tai hänen miehestään tai edes omista ystävistä. Silloin minulla oli vain 2 ystävää ja niidenkin kanssa meni niin että en oikein sopinut siihen kolmantena mutta jos jompikumpi oli poissa niin toinen oli koko ajan sitten minun kanssa. Mutta en muista mitä leikittiin tai tehtiin.

Seuraava muisto on kun olin 11 v. Tämän olin täysin unohtanut vuosikausiksi, ihan ykskaks se tuli mieleen noin 6-7 v sitten yhden musiikkikappaleen tuomana. Mutta taas ihan haalea ja omituinen muisto. Äiti opiskeli kaupungissa 150 km päässä kotipaikastamme arkiviikot ja toisinaan me menimme hänen luo viikonloppuna jossei hän tullut kotikylään. Näen itseni farkuissa ja farkkutakissa tämän kaupungin kadulla ja näen itseni nousemassa johonkin autoon. Sen muistan että siinä autossa oli erittäin pitkäkarvaiset istuinpääliset ja karvanopat. Sitä ajoi joku mies mutta en muista miltä näytti tai mitään muutakaan, en mitä puhuttiin vai puhuttiinko jne. Muistan että hän pysäytti auton raviradalle ja alkoi lähentelemään. En muista miten ja mitä puhui tai mitä itse olen ajatellut/tuntenut. Seuraava muistikuva on että autossa oli vivusta kaadettava etupenkki ja mies kumartui ylleni niin että yletti sivuvivusta painamaan niin että penkki kaatui makuuasentoon. Ei taaskaan mitään ajatuksiani/tunteitani. Seuraava muistikuva onkin kun kävelen kohti äidin kerrostalon alaovea ja tässä kohtaa muistan ajatelleeni että "en ikinä kerro tästä kenellekään". Mutta muuten ei taaskaan ajatuksia/tunteita. Ja nyt joku 5 v sitten puhuin äidin kanssa tästä ja olin kuulemma sitten kuitenkin kertonut hänelle mutta kuukausien päästä tapahtuneesta ja olin sanonut että mitään ei tapahtunut mutta en siis tiedä onko se totta vai valehtelinko. 

Sitten ei olekaan enää mitään koko lapsuusajalta, ei yhtään mitään. Eikä auta vaikka kuinka valokuvia tuijotan, en saa mistään niissäkään kiinni, en leluista, en vaatteista, en huonekaluista, en mistään. On ihan kuin katsoisin jonkun toisen valokuvia. 

En siis tiedä mistä ruuasta olen tykännyt (tai edes että mitä olen syönyt,mitä äiti olisi tehnyt jne. en muista tädin herkkuleipomisiakaan), en tiedä olenko katsellut telkkaria ja mitä olisin katsonut. Sen muistan että olen lukenut Tiina-kirjoja, Lotta-kirjoja ja Viisikkokirjoja mutta silti itse lukemisesta ei taaskaan mitään. En muista leikkejä toisten lasten kanssa, en omia synttäreitäni, en valokuvistakaan. En jouluja tai lahjoja mitä olisin saanut. En lomareissuja vaikka joka kesä kävimme äidin siskon luona jossa olin ihan samanikäinen serkkutyttö ja jonka kanssa leikin. En muista mielikarkkejani tai mielijuomiani. En vaatteitani yms yms. Eikä muistissani tapahdu mitään vaikka joku kertoo minusta minulle.

En muista isoisomummiani vaikka hän kuoli kun olin jo yläasteella ja vaikka näin häntä joka kesä ja yhteen väliin noin 5 vuotiaana asuimme hänen naapurissa. En myöskään isoisopappaa joka oli siis edellisen puoliso ja kuoli noin vuotta myöhemmin (kun olin 8 luokalla). En muista mitään heistä, en edes miltä näyttivät. 

Joka kesäloma myös olin siskoni kanssa isämme luona mutta ei mitään muistikuvia, ei yhtään mitään. Myös muilla lomilla kävimme isän luona.

Minähän pitkään luulin että se on ihan normaalia, että kaikki ihmiset ovat tuollaisia. En edes kummastellut omaa muistamattomuutta. Nyt olen tajunnut että näin totaalinen ei ole ns normaalia. 

Terapeutti (ja muutkin lähteet) sanoo sitä että yleensä "muistamattomuus" on mielen keino suojata mutta miltä?? tietenkin on erilaisia ihmisiä ja niin että jotkut muistaa enemmän ja toiset vähemmän mutta tämä minun muistamattomuus on niin laajaa ja totaalista. Toisinaan tulee tunne että olenko oikeasti edes ollut olemassa. Ja muistiahan ei voi pakottaa, ja minä en pysty edes houkuttelemaan koska valokuvat ja toisten(kaan) kertomukset minusta ei herätä minussa mitään muistoja tai muutakaan. 

Mun äiti ei tiedä tästä minun muistamattomuudesta, en tiedä miksi en kykene sitä hänelle kertomaan. Isälle olen jotain maininnut mutta en sitä kuinka laajaa ja kokonaisvaltaista se onkaan. En siis oikein osaa edes pyytää ihmisiä kertomaan minulle minusta että jos se jotain toisi, jotain uutta minusta.