Tajusin ystäväni puhelun jälkeen jotain.
Sen että olen varmaan ihan vauvasta asti joutunut peittelemään tunnereaktioitani, luultavasti niin iloisia kuin surullisiakin. Noin puolivuotiaasta noin 5-v asti olin siis hoidossa äitini siskolla ja uskon että hän on ollut hyvin samankaltainen ihminen, eli mitään tunnejuttuja ei ole saanut näkyä. En muista yhtään mitään hänestä siinä iässä mutta päättelen siitä mitä siskoni on kertonut hänestä (sisko oli myös hänen ja hänen miehensä hoidossaan n vuoden ikäisestä asti) ja hänen reaktiosta siskon tunteenilmauksiin. Ja siitä myös päättelen mitä muistan hänestä ja näistä asioista miten hän suhtautui minun lasten tunnepurkauksiin. Siksi varmaan myös olin ns ”helppo” lapsi mitä tätini jaksoi muistaa aina sanoa, olin helppo koska piilotin tunteeni. Sisko olikin ihan eri maata, hän pienestä pitäen piti ääntä itsestään.
Ajasta n 5-8 en tiedä mikä siinä on tilanne ollut tunneilmaisujen suhteen koska en tiedä yhtään miten äiti ja isä ovat niihin suhtautuneet, ei kertakaikkiaan yhtään muistikuvaa alle 8 v jossa ois isä tai äiti mukana.
Mutta sitten taas aika 8-12 olin koulukiusattu ja siitä muistan vain sen että minun reaktioni kiusaamiseen oli se että ei ollut reaktiota. Mitään ei saanut näkyä. Muistelen että yksi kiusaamisen tapa pojilla oli että tunnilla takanani istuva pisteli jollain terävällä minua selkään mutta tuskin ilmekään minulla on värähtänyt. En sanonut ikinä mitään, en tehnyt mitään jne. Suljin itseni kuplaan ja katsoin ei mihinkään ja kaukaisuuteen. Mutta toisinaan kehoni petti minut ja paljasti jollain tapaa että jotain sisälläni tapahtuu, eli punastuin häpeästä. (Siksikö se on ihan kauhistus edelleen koska se on lähes ainoa näkyvä asia joka näyttää muillekin sen että jotain tapahtuu sisälläni. ) Tästä ajasta on tosi vähän muistikuvia myöskään eikä oikeastaan yhtään mitään missä olisi esim äitini.
Sitten siirryin yläasteelle ja samalla muutimme äidin nykyisen miehen luo. Kiusaaminen loppui mutta isäpuolen terrori alkoi. Sen muistan että silloin ajattelin että jumankauta en suo hänelle sitä iloa että jotenkin näyttäisin tunteitani hänelle, en kun hän fyysisesti kuritti tai kosketteli. Edelleenkään ei mitään muistikuvaa miten äidin (tai isän) kanssa tunneasiat sujui vai sujuiko. Isä on kyllä perusmies eli ei näytä juurikaan tunteita mutta äiti kyllä näyttää ainakin toisinaan eli suutahtaa tosi nopeaa ja helposti tai kyyneleet nousee silmiin jne. mutta ei halaile, ainakaan minua.
Siitä muutinkin sitten suoraan exän tykö. Exälle toisinaan yritin kertoa ja ilmaista omia tuntemuksiani mutta hänen reaktionsa olivat täysin arvaamattomia. Hän saattoi olla avoimen halveksiva esim itkiessäni, hän saattoi vähätellä ”et voi tuntea noin”, ”tuo on lapsellista” ”tuo ei ole mitään siihen verrattuna mitä minä olen kokenut enkä silti tee/käyttäydy/ajattele noin”, ”tuo ei ole soveliasta” jne. jne. ja toisena kertana hän saattoi olla kannustava ja toisena halveksiva saman asian suhteen. Ja loppujen lopuksi vaikka hän saattoi ottaa sillä hetkellä tukevasti asiani vastaan, hän saattoi seuraavan riidan aikaan käyttää sitä asiaa minua vastaan ja loukata pahasti/ivata/pilkata. Enkä saanut muuttaa mieltäni, eli jos kerroin jonkun ”päätelmän” itsestäni, se oli hänen silmissään lopullinen jota ei saanut ikinä enää vaihtaa.
Eli olenko siis niin kauan peitellyt kaikkia tuntemuksiani ettei ne tulisi näkyväksi että olen lopulta tullut ”tunteettomaksi”, kadottanut kaikki tunteeni (koska silloinhan ne on helpompi piilottaa näkyvistä kun niitä ei ole) niin että en enää koe kuin ajottaista ahdistusta (se kyllä on toisinaan vahvaa mutta niin epämääräistä).
Siksikö kaikki äärimmäinen kiehtoo ihan valtavasti joitain osiani? Jotta tuntisin edes jotain? Siksikö joskus pakonomaisesti katselen kauhuelokuvia? Siksikö VAIN bdsm- seksi (tai sen kuvitteleminen) saa kehoni kiihottumaan? Tarvinko siis jotain äärimmäistä jotta minussa herää edes jotain?
Miten tämän muurin murtaa? Jotenkin pelkään ihan kauheasti että se on mahdotonta, koska en voi vain päättää että asiat muuttuu ja pelkään että ne ovat jotenkin peruuttamattoman kaukana jo.
Kommentit
Lähetä kommentti