Siipiä vaille

Kyllä ihminen on voi olla KATKERA, voi hertsileijaa… Soitin exälle että kun on tapaamispäivä ja lapset on kylässä että hakeeko ne sieltä (harmi, harmi ettei nauhuria vielä ollut) ja tuli sitten ihmejuttuja… Oli pettynyt minuun, koska MINÄ EN OLLUT PYYTÄNYT HÄNTÄ mukaan poikamme lakitusjuhlaan vaan olin ottanut omia sukulaisiani mukaan (äitini ja siskoni poikien lisäksi). Sanoin että ei ollut minun asia pyytää vaan sankarin itse. No siihen exä että olisi tuntunut niin omituiselta jos isä ja äiti menisi sinne erikseen… Ja sanoi että oli antanut pojan valita, kutsua joko hänet tai minun sukuni ja poika oli tehnyt valintansa. Ja näin meni häneltä rahahanat kiinni pojalle… Ja samalla moitti poikaa siitä kun poika oli alkanut seurustelemaan uudelleen saman tytön kanssa jonka kanssa oli vuoden ja sitten niille tuli tytön toimesta ero, jota kesti n. kaksi kuukautta. Sanoi että pojalle pitää puhua järkeä ettei saa ottaa takaisin jos toinen jo lähtee, ei saa pilata elämäänsä samalla tavall...

Minä tänään tuhlasin melkein 100 euroa, tilasin tallentavan diginauhurin ja siihen kaapelin mikrofonilla jolla voi sitten nauhoittaa puheluja… Minä ostin vuosi sitten tammikuussa puhelimen jossa on puhelujen nauhoitustoiminto ja jolla saattoi nauhoittaa puheluja tunnin verran. Ostin ihan sen vuoksi kun exä soitteli tosi törkypuheluja. Tässä nauhoittavassa puhelimessa on vain se vika että se piippaa nauhoittaessa ja hyvin nopeasti exä tajusi mitä piippaus tarkoittaa. Ja sitten tulikin uhkailuja että tekee rikosilmoituksen kun nauhoitan. No nyt tiedän että minulla on oikeus nauhoittaa omat puheluni ilman että edes ilmoitan toiselle nauhoituksesta. Nyt siis löysin diginauhurin joka ei ilmianna millään muotoa että tallentaa ja sitä voi käyttää myös muulloinkin kuin puhelimessa puhuessa. Näin päätin aloittaa pitävien ”todisteiden” keräämisen exän puheista kaiken varalta. En aio niitä käyttää jollei ole ihan pakko. Eroon johtaneiden tapahtumien vuoksi aikanaan tein exästä rikosil...

Edelliseen postaukseen vielä lisäystä… Eli saattaa käydä niin että minulla ei koskaan noi tunnemuistot ”palaudu” tai muistot ylipäätään… Koska minulla on niin vahvat noi ”roolit” ja tietty tunnemuisto tai tapahtumamuisto on sidottuna vahvasti tiettyyn rooliin ja siksi MINÄ ITSE en niitä muista. Ja jotkut noista rooleista ovat passiivisia (tai ainakin luulen niin) ja tiedän vain että ne ovat olemassa ja niillä on olemassa se kaivattu yhteys tapahtuneisiin. Tämä pitäisi kyetä hyväksymään ja ajatella että muutan omaa käsitystä itsestäni sen vuoksi järkeistämällä, puhumalla itseni ympäri ajattelemaan toisin ja että jos joskus koen tarpeelliseksi niin varmasti silloin muistoni palaavat. Koska kuitenkin passiivisetkin roolit voivat muuttua… Tässä joku aika sitten pieni mykkä ”pikkupiikuni” (ehkä 3-4 vuotias) joka oli liikkumaton, sykkyrällä oleva pieni tyttö, jolla ei ollut ääntä vaan vain sanaton hätä, kauhu ja lamaannus niin se muuttui… Asento oli edelleen sama mutta silloin se...

Kateus… Ihminen on kummasti kateellinen ihmeellisistä asioista… Joskus tuntuu niin VÄÄRÄLTÄ olla kateellinen joistakin asioista, syyllisyys painaa kun tiedostaa olevansa kateellinen. Kateutta on vaikea tunnustaa edes itselleen. Tämä netin ihmeellinen maailma tuo kaikenlaista pahuutta ja vääryyttä ihmisten tietoisuuteen ja tämän avulla ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan niin hyviä kuin pahoja. Niinpä minä olen huomannut yhden vääräntuntuisen kateudensiemen itsessäni. Olen kateellinen toisille muistikuvista. Ja se tuntuu niin VÄÄRÄLTÄ koska nämä ihmiset KÄRSIVÄT TODELLA PALJON muistikuvistaan, ne tuntuvat tuovan ylettömän paljon kärsimystä heidän elämäänsä. Voisin kuvitella että nämä ihmiset ajattelevat että antaisivat mitä vain jotta voisivat unohtaa… Edes hetkeksi. Miten kukaan voi kadehtia toisen kärsimystä? No, koska minulta muistikuvat ja tunnemuisti puuttuu tai ovat puutteellisia niin tavallaan en tiedä näiden toisten samaa kokeneiden kärsimyksen määrää, samaistuminen o...

Kesäloma alkoi… Siis terapeutin. Hän kysyi viimeksi kun yritin aukoa suutani ja saada sanoja ulos että onko siinä huoneessa joku mikä saa minut lukkoon, että onnistuisiko se jos oltaisiin jossain muualla… Sitä jäin pohtimaan ja EI ONNISTU koska minulla on vaikeaa missä hyvänsä ja kelle hyvänsä puhua joistakin asioista. Kotonakin kun jotain haluaisin lapselle/lapsille sanoa, jotain mikä on vaikeaa, niin tilanne on ihan sama. Kotona (tai muuallakin kuten äitini luona) se ei tietenkään ”näy” samalla lailla koska se jolle haluan puhua, ei tiedä sitä että minulla olisi jotain sanottavaa, se ei odota minun puhuvan joten ei myöskään tiedä siitä vaikeudesta… Mutta kotonakin menee niin että kun jotain ilmenee josta haluaisin jollekin puhua, harjoittelen sitä puhetta mielessäni kauan ja hartaasti. Pyörittelen eri sanoja ja mietin mitä haluan sanoa ja miten ja saatan miettiä mahdollisia vastauksia ja että miten niihin sitten reagoin. Kun ”puhe” on mielessäni suurin piirtein valmis...

Palaan vielä siihen vanhaan juttuun, tässä aikaisemmassa postauksessani ”Äärimmäisiä tekoja…” sain kommentin jossa sanottiin että joskus tulee aika jolloin pystyn itse puolustamaan itseäni… Se toi mieleen sen kun terapeuttini kanssa yritettiin asiaa alkaa käsittelemään 1 ½ vuotta sitten… Silloin terapeuttini ehdotti mielikuvaharjoitusta… Että menen mielikuvissani omaan turvapaikkaani (joka oli luotu jo paljon aikaisemmin ja harjoiteltu sen luomista useasti) ja vien sinne mukanani jonkun turvallisen/luotettavan ihmisen. Ja voin sitten viedä sinne NE kolme ja muitakin ihmisiä asian tiimoilta jos siltä tuntuu. Ja sitten voin siellä istuttaa ne aloilleen ja sanoa jokaiselle mitä haluan ja minkä koen tarpeelliseksi, voin sanoa ihan mitä haluan ja ne joutuu kuuntelemaan aloillaan kaiken sanottavani… Sanoin terapeutilleni kauhuissani että EI, EN HALUA… Terapeuttini yritti sitten rauhoitella että se on ihan turvallista että minä hallitsen sen tilanteen täysin ja ne joutuu tekemään s...

Terapiassa käytiin läpi sitä 2 ½ sivua pitkää listaa arvioinnista jonka olin tehnyt. Siinä oli viisi viime vuonna asettamaani tavoitetta ja omia pohdintoja siitä kuinka olen edistynyt niissä tavoitteissa ja listassa oli myös kaikki työskentelymenetelmät ja arvioni niiden onnistumisesta kohdallani. Ensimmäinen 10 min taisi mennä siihen että yritin lukea sitä arviointiani ääneen. Voi taivas kun se oli vaikeaa… Pidin paperia kädessäni ja luin sitä sisäisesti ääneen ja huusin itselleni pään sisällä että NYT VAIN AUKAISET SUUN JA LUET TÄSTÄ ÄÄNEEN, NÄIN: TURVALLISUUDEN KOKEMINEN jne… Rutistin rystyset valkoisena paperia ja yritin kovasti lukea sitä, aukaisin monta kertaa suuni sanoakseni ne ääneen mutta en vain saanut niitä tulemaan ulos. Jossain välissä tavallaan luovutin ja oli hilkulla että en alkanut itkemään pelkästä epäonnistumisen tunteesta. Terapeuttini yritti välissä rohkaista lukemaan ja vastustamaan sitä vaikeutta. En ymmärrä oikein että miksi se oli taas niin vaikeaa…...

Hmm… Taas pyörii vanhat mielessä (tai miten niin taas, nyt onkin ollut pitkän aikaa hiljaista sillä saralla). Kuinkahan moni tajuaa millaisiin äärimmäisyyksiin ihmisen mieli kykenee suojellessaan itseään… Minulla on edelleen se vanha tapaus, taas se sana jota on niin vaikea edes kirjoittaa… raiskaus kätkettynä jonnekin kauas jonne ei näytä olevan ovea. Onko se hyvä vai paha? Se asia kun ahdistaa vain asiana… ahdistaa koska niin on tapahtunut. Muistikuvat tapahtuneesta eivät varsinaisesti ahdista koska se kaikki on edelleen kuin elokuvasta, kuin katsoisin filminauhaa, jossa se tapahtuu jollekin elokuvan henkilölle. Ainoa tunne jonka muistan koko tapahtuneesta on vasta sairaalasta… Ja alkoholilla EI ole osuutta koska sitä ei käytetty sinä iltana (ei tekijät enkä minä). Terapeutti sanoi joskus vuosi sitten että yleensä ihmiset tuntevat suuren helpotuksen kun saavat tapahtuneen sisältään kokonaan ulos, on kuin taakka putoaisi harteilta. Että itse työstäminen tulee olemaan rankka...

Ylihuomenna on viimeinen terapia ennen terapeutin lomaa ja minun pitäisi kyetä sanomaan mitä haluan jatkolta… Kun terapeuttini viimeksi vastasi viestiini jossa sanoin mm. että hän ei voi sanoa minulle mitä tiedän tai en omista tunteistani… Niin hän sanoi mm. " Meitä hoitajia ja terapeutteja on monenlaisia ja monella erilaisella lähestymistavalla työskenteleviä. Minun työskentelymenetelmäni ovat kognitiiviseen terapiaperinteeseen liittyviä. En väitä niiden soveltuvan kaikille ." Minä en noista suuntauksista oikein tiedä, olen niitä kyllä lueskellut keskustelupalstoilta mutta en ole kyennyt sanomaan mikä on oman terapeutin suuntaus. No nyt kun tiedän niin nyt oikeastaan kykenen sanomaankin että sitähän se on ollut. Minulla on ollut paljon "kotitehtäviä" istuntojen välissä ja olen saanut monenlaista lukemistoa. Nytkin on kaksi isoa paperinippua, joissa on lukemisto ja välissä tehtäviä. Ne pitäisi tehdä seuraavaksi kerraksi. Toisen olenkin tehnyt mutta toinen...

No niin, juhlat on ohi ja minä hengissä J Menivät sitten loppujen lopuksi hyvin. Otin aamulla kaksi ahdistuslääkettä… Lakitusjuhla oli kaunis ja itku tuli poikaa halatessa. Kotona ensimmäisenä kävivät läheiset ja sukulaiset. Iltapäivällä ja illalla kävivät sitten kyläläiset. Myös exän sukulaisia kävi… Yksi exän sisko oli tullut exän luo mutta ei käynyt meillä. Vähän niitä exän sukulaisia jännitin (kun eron aikoihin exä kertoi mitä kaikkea ne olikaan minusta sanoneet ja jännitin että onko suhtautuminen niin kylmää kuin niiden puheiden perusteella voisi ajatella mutta ei, ihan asiallisia olivat)… Vieraita taisi käydä n. 80 vieraskirjan mukaan... Minulla meinasi vain pariin otteeseen illalla tulla paniikkikohtaus mutta sain ne menemään ohi kun menin joko keittiöön tai tupakalle tai puristin kynnet kämmenpohjiin… Mutta kai se terapia sitten on auttanut siihenkin kun häpeä pysyi suht hyvin poissa ”ihmisten” aikana ja iski vain silloin kun rauhoitun jossain yksikseni (eli keittiö...