Nyt on pariin otteeseen terapiassa käsitelty enimmäkseen tuota fysioterapiaa. Terapeutti kovasti yrittää puoltaa sitä että tämä on nyt tilaisuus harjoitella rajojen pitämistä ja sen sanomista. Ymmärrän kyllä pointin ja yritän itsekin itseäni kannustaa että mitä jos... mitä jos tämän avulla saan ekaa kertaa sanottua sen. Mutta toisella puolen on se että mitä jos en ja se olotila mikä silloin on, on niin raastavaa ja kestämätöntä...
Nyt tämän viikon terapiassa minulla oli EKAA kertaa ikinä tän 13 vuoden aikana itku jo tulossa, ihan kurkussa ja silmissä asti. Se tapahtui oikeastaan ihan ykskaks. En muista minkä kautta alettiin puhumaan siitä että olenko ikinä tukeutunut äitiini hädän hetkellä. Ja terapeutti kysyi että uskonko että minun poikani tukeutuisivat minuun että jos esim joku pojista olisi seurustellut ja olisi erittäin rakastunut jne ja sitten tulee ero niin tukeutuisiko poika silloin minuun. Sanoin että en tiedä. Terapeutti siitä jatkoi sitä että olenko koskaan itse tukeutunut äitiini. Itsellä jäi se edellinen kysymys kummittelemaan ja sitten se vain iski, hyökyaaltona. Tajuaminen että niin, vanhin poikani on seurustellut vakavasti ja eronnut mutta sanoi siitä ekana isälleen ja jonku päivän päästä vasta minulle ja silloinkin (exän mukaan) isänsä "käskystä". Se herätti ja jotenkin se iski, se että NIIN, olen siirtänyt tämän saman lapsilleni. Ihan hirveä hätä ja syyllisyys ja siinä kohtaa ekaa kertaa minulla "petti" kuori terapiassa. Oli hilkulla etten itkenyt. Tästä puhuttiin vain muutaman lause ja sitten päässäni jo hokikin joku "Unohda tämä, tätä mietitään ja käsitellään sitten kun ollaan yksin, ei nyt,nyt vain unohdat, piste" Eikä terapeuttikaan sen kummemin tarttunut siihen, aika nopeasti palattiin aiheeseen joka oli minun tukeutuminen omaan äitiini.
Mutta kyllä, tuo on kova paikka ja nyt olen kyllä itkenyt asiaa jo moneen otteeseen. Tätä on haluttu että asiat alkaa tuntumaan mutta hiton ahdistavaa että heti tuollaisella alkaa. Ihan järkyttävää syyllisyyttä, ahdistusta, hätää siitä että mitä kaikkea on siirtynyt, millainen äiti olen ollut jne. Ja kun on niin vaikea muistaa millainen äiti olen ollut, kuinka paljon olen ollut läsnä, kuinka paljon näyttänyt välittämistäni jne jne. Muistan niin vähän noistakin. Muistan kyllä että olen ollut mukana lasten leikeissä, on tehty kuusen alle majoja, lumilinnoja, laskettu yhdessä mäkeä, piirretty, rakennettu legoill, kuskannut lapsia sinne ja tänne jne että se ei ole ollut minun ongelma ettenkö ole osallistunut lasten juttuihin mutta sitä en voi mennä sanomaan että kuinka paljon olen halannut, koskenut, sanonut ääneen tunteita jne.
Tiedän että ei ole myöhäistä muuttaa asiota, mutta vielä se on vaikeaa koska edelleen olen yhtä huono noiden asioiden kanssa, nyt ainoastaan tiedostan huonouteni paljon selvemmin.
Mutta nyt tuntuu, tuntuu raastavalta ja välissä tuntuu niin pahalle että ei kestäis yhtään.
Kommentit
Lähetä kommentti