Kolmas psykofyysinen fysioterapia

Kävin perjantaina siellä psykofyysisessä fysioterapiassa, väliä oli edelliseen neljä viikkoa. Oli kyllä kova kamppailu sen suhteen että menenkö vai en. Siirränkö vielä sitä vai perunko kokonaan. Tästä on myös joka kerta keskusteltu terapiassa. Terapeutti kovasti kannustanut menemään.  Ymmärrän oikein hyvin terapeutin pointit. Ja se kai se oli sitten minkä voimalla sain päätettyä että menen. Koska ymmärrän itsekin että jos saan murrettua itsessäni sen muurin joka estää ilmaisemasta itseäni kun jokin tuntuu pahalle/huonolle/väärälle niin se tuo paljon kaikkea hyvää. Voin luottaa itseeni ja siihen että jos jokin tilanne alkaa tuntumaan pahalle, kykenen ilmaisemaan sen. Ja kun tähän kykenen niin silloin jatkon tapahtumien vastuu siirtyy toisella/toisille osapuolille. Koska jos joku kohtelee minua väärin enkä sitä millään toiselle ilmaise niin eihän toinen voi ajatuksiaakaan lukea eikä periaatteessa tee väärin.

Koska se on tosiasia, että esim kun yritän seurustella ja tilanne etenee ja etenee niin vaikka minun sisus huutaa ”EI” tä niin keho jatkaa ns normaalisti eikä mikään minussa ulkoisesti ilmaise toiselle että en ole oikeasti valmis. Ja sitten kaikki on pilalla.  Tähän on saatava muutosta aikaan.

No siis päätin että menen ja perustelin silläkin itselleni että vaikka pahin tapahtuisi fysioterapiassa ja ahdistus sisäisesti kasvaisi tuhanteen niin en kuole siihen, se kestää max tunnin ja minä EN kuole siihen. Ja vaikka tunne kasvaa sellaiseksi että tuntuu ettei kestä enää yhtään niin silti sen on kestänyt.

No menin siis, mutta nyt tilanne oli ihan toinen kuin ed kerralla koska nyt se fysioterapeutti koko ajan kyselit että onko ok, haluatko tehdä näin, kokeillaanko tätä jne. Ja minä taas pystyn sanomaan EI jos minulta KYSYTÄÄN että haluanko, onko ok jne. En ymmärrä itsekään oikein että miksi vain silloin pystyn mutta jos toinen tekee jotain kysymättä tai käskevät tekemään niin minä tottelen… Kun siis ed kerralla hän sanoi ”nouse seisomaan niin tehdään tällainen kävelyharjoitus” ja vaikka sisin huusi hätää niin en silloin kyennyt sanomaan mitään vaan nousin ja tottelin. Nyt hän taas kysyi että haluatko nousta seisomaan niin oli hyvin helppo puistaa päätään tai sanoa että en halua. Tämä on niin mystistä!!

Nyt siis tehtiin harjoituksia pelkästään istualtaan mikä on minulle paljon helpompaa. Toisaalta siinäkin välissä ahdistus kasvoi tosi korkealla jolloin taas kehoni jatkoi ohjeiden mukaan toimimasta ja itse keskityin hierontapöydän jalkoihin ja siihen tekstiin mikä niissä oli, luettelin kirjaimia mielessäni uudestaan ja uudestaan niin kauan kunnes ahdistus alentui tarpeeksi.

Mutta jotenkin tuntuu että tässä olisi avain johonkin isoon solmuun, että kun tämän ratkaisen niin moni asia helpottuu ja pystyn luottamaan itseeni enemmän. Jotenkin sitä ajattelee että kun edes vaikka kehokaan ilmaisisi että nyt on asiat huonosti niin sekin olisi jotain, tai ilmeet ja eleet. Mutta jos keho jatkaa kuin mitään pahaa/kummallista/ahdsitavaa ei edes tapahdu niin ei toisilla osapuolilla ole edes mahdollisuutta toimia toisin kun ne luulee että se on ok. Ja tämä tällainen reaktio minulla on ollut iänkaiken.

En tiedä, pitäiskö vain yrittää itse terapeutin kanssa niitä rajaharjoituksia, jotta jotenkin sais tuon muurin ylitettyä.

Seuraava kertaan menee taas kuukausi koska terapeutti on pari viikkoa lomalla ja pari viikkoa hänen kalenteri on jo täynnä.