Tajusin viime terapiassa taas selkeästi sen että sen
moittivan äänen yksi iso tehtävä on peittää olotiloja ja tunteita. Olin
lähettänyt terapeutille sähköpostia jossa kerroin tuon mitä edellisessä
postauksessa. Kun sitten puhuttiin siitä sähköpostista tunsin kuinka joku tunne
tai joku muu vaikea olotila alkoi nousta ja samantien meteli muuttui kovaksi ja
vaativaksi. Ja niin se nouseva "joku" katosi ja jäi vain jonkinmoinen
kevyempi ahdistus. Mutta nyt jotenkin tajusin sen siinä kohtaa, tajusin että
tämä on se syy tässä kohtaa sille metelille, samalla kuitenkin ajattelin että
on oikeastaan ihan liian pelottavaa kohdata niitä asioita, että en vain pysty.
Vaikka toisaalta haluaisin vimmatusti jotenkin pakottaa itseni monenkin rajan
yli mutta itse tilanteessa jänistän, sama ilmeisesti tässä.
Toisaalta olen nyt kotona miettinyt että jos vaikka joku
kerta uskaltaisinkin kohdata sen mitä nousee niin en edes osaisi käytännössä
estää meteliä tulemasta siihen väliin...
Ja sekin harmittaa että kamppailin niin paljon sen suhteen
että oisin tämän sanonut heti siinä, enkä millään ymmärrä miksi en vain saa
kakaistua että mikä ihme on että se suu ei vain aukea vaikka kuinka haluan. En
millään ymmärrä... Miksi en voi vain "pakottaa" itseäni
tekemään toisin.
Tämä puhumisen vaikeus kun on terapeuttini mielestä vielä
ehkä este Kelan terapiaan pääsyyn…
Kommentit
Lähetä kommentti