Siipiä vaille

Unet, usein sanotaan että ne kertoo jotain, että niillä on jokin viesti. No näin viime yönä unta joka kauhistuttaa ihan hirveästi. Niin paljon että vaikea miettiä mikä se viesti voisi olla. Ja vaikka sen täysin ymmärtää että unet on kuitenkin vain unia niin silti... Eli unessa olin puolinukuksissa sängyssä mutta samalla olin himoissani. Olin kyljelläni ja tajusin että takanani makaa joku. Kokeilin kädellä kääntymättä ja tunsin että joku mies se on kun sillä oli penis. Edelleen olin samalla jotenkin tokkurainen ja puoliksi unessa. Aloin himoissani hyväilemään sitä penistä ja sen kovetettua ohjasin sen sisääni takakautta.  Seksin loppuessa viimein, edelleen jotenkin tokkuraisena, käännyin katsomaan että kuka se mies mahtoi olla ja näin erittäin ahdistuneen, syyllistävän ja kauhistuneen ilmeen kasvoissa jotka kuuluivat nuorimmalle pojalleni. Olin siis raiskannut oman poikani. Ihan järkyttävä syyllisyys ja häpeä teostani ja samalla tajusin että se on tehty, sitä ei voi enä...

Oon niin väsynyt yksinäisyyteen!!! Tiedän että vaikka haluan parisuhdetta tai seurustelua niin tositoimissa ahdistun lähes kuoliaaksi mutta en jaksa olla yksin enää... Haluan läheisyyttä mutta jos/kun sitä tulee, ahdistun ja toivon että toinen katoaisi ilman eri pyyntöä. Mun seksuaalinen osa(t) myös alkaa heräillä ja vaativat huomiota. Edellisestä kerrasta on heidän mukaansa liikaa aika (1.5 v paitsi bdsm osan kohdalla vain vuosi). Olen niin väsynyt, VÄSYNYT!!!!!!! JOKU EDES HETKEKSI

Nyt on niin paljon puhuttu kehosta ja siitä kuinka minulla on yhteys siihen poikki että ilmeisesti se tuli jo uniinkin. Näin unta että minulla todettiin syöpä joka oli vaiheessa jossa sille ei enää mitään voinut tehdä eikä se ollut oireillut mitenkään. Elinaikaa ei sanottu mutta tajusin että sitä on erittäin vähän. Kävin terapeutillekin sanomassa hyvästit. Muistan sen kauhean harmituksen että en sitten ikinä ehdi kokea sitä millaiseksi voisin tulla terapian edetessä tai että kokisin joskus sen ns normaalin parisuhteen ilman omia kammojani... Eilen terapiassa puhuttiin tuosta psykofyysisestä käynnistä. Lisäksi siitä että miten saisin purettua tuon estyneisyyden omien rajojen pitämisessä. Hän esitti mm rajaharjoituksia. Kysyessäni että mitä ne käytännössä ovat ja hänen niistä kertoessa menin ihan lukkoon. En todellakaan pysty sellaiseen....Ajatuskin oli niin pelottava että menin pois tolaltani. Edelleen se on pelottava ja on vaikea uskoa että kykenisin sellaisiin harjoituksiin ikinä...

Nyt olen paljon pohtinut tuota fysioterapiakäyntiä.  Tajusin kyllä niin selvästi  nyt että minulla ei ole mitään valtaa itseeni, olen jotenkin itseni ja kehoni vanki. Eli en pysty millään tavalla sanomaan tai ilmaisemaan jos jokin on liikaa itselle, tuntuu pahalle, ahdistaa liikaa yms jne. Ja silti taas ulkoisesti olen varmaan täysin normaalin oloinen, kehoni toimii ohjeiden mukaan tai muuten vain jatkaa ns normaalia kun pään sisällä on järkyttävä kaaos ja tuntuu jopa että hajoan tomuksi.  En ymmärrä miksi en kykene ilmaisemaan tuollaista, miksi annan vain asioiden tapahtua ilman että ilmaisen millainen paniikki ja kaaos on sisälläni?? Kyllä tiedän järjellä että tuossa fysioterapiassa ei tapahtunut mitään vaarallista enkä ollut mitenkään muutenkaan vaarassa tms. Se olotila oli vain kaamea. Ja en oikein edes jälkeenpäin pystynyt sanomaan kuinka kaamea olotila minulla oli, jotain vain että ahdisti... Jotenkin vain kun viimein pääsin ulos sieltä niin ajattelin että ...

Toinen psykofyysinen fysioterapia. Ja minä en kestä! Ihan kamalan ahdistavaa! Ja siksi että EN kykene sanomaan että en kykene, ahdistaa liikaa tms. Eli "joudun" tekemään mitä toinen käskee/pyytää. Näytän ulkoisesti varmaan ihan normaalilta eikä toinen huomaa mitään mutta sisäisesti hajoan ahdistuksesta ja se on koko aika kamppailua "hengissä" pysymisessä. Tämä on se minun ongelma! Joku estää niin pahasti näyttämästä ja se on varmaan se syy sillekin että ei voi edes sanoa. Ei voi myöntää kelleen että on paha olla, ei pidä siitä mitä just tapahtuu tms.  Eli en voi luottaa itseeni ja siihen että kykenen sanomaan yhtään kelleen jos joku toisen tekeminen ahdistaa, ei tunnu hyvälle tms. Vaan ulkoisesti kehoni toimii "normaalisti" ja sisäisesti "kuolen".  Jotain juttuja tehdessäni huomasin myös sen että kadotin täysin käteni, oli kuin olisin ollut torso yläosasta. Jotain pienenpientä tuntumaa tunsin ihan sormenpäissä mutta muuten ne oli kuin ne...

Terapeutti on nyt useampana kertana kysynyt että voiko hän suoraan puhua jollekkin osalle mutta en ole vielä kyennyt lupaamaan. Aina on sitten sanonut että jää miettimään ja hän kysyy uudestaan seuraavalla kerralla. Niin viimeksikin, hän kirjoitti itselleen muistiin että kysyy  taas uudestaan.  Nyt olen ajatellut että antaisin seuraavalla kerralla luvan mutta en tiedä sitten miten itse tilanteessa käy.  Yksi syy tälle etten uskalla luvata, on varmaan se että sitten minun olisi pakko "hyväksyä/myöntää" että osat on olemassa. Joo, olen kirjoittanut niistä paljon mutta silti takana on koko ajan olo että se on lööperiä koko touhu. Mutta jos annan luvan puhua osalle/osille niin silloin tavallaan teen niistä "oikeita". Ja yksi mikä on estänyt vielä myöntymystä niin se että jos annan luvan terapeutille puhua osalle niin vedän hänetkin tähän hömpötykseen mukaan ja siitä tulee häpeä.  Mutta nyt edellisen kerran jälkeen olossa on ollut jotenkin tosi vahvana se et...

Näin pari unta terapeutista. Molemmat liittyivät hylkäämiseen.  Ekassa olin terapeutin kotona sessiolla. Istuin vain hiljaa kun puhuminen oli taas niin vaikeaa. Istuimme tosi kauan molemmat hiljaa. Yritin mielessäni kovasti kannusta itseäni puhumaan. Pitkän tovin jälkeen terapeutti vain nousi tuolista ja lähti ulos huoneesta mitään puhumatta. Säikähdin ja panikoin. Mietin että  mitä ihmettä nyt tapahtui, että halusiko hän että menen hänen peräänsä. Mutta samalla mietin että enhän voi lähteä etsimään koska ollaan hänen kotonaan, en voi toisen kodissa lähteä harhailemaan itsekseni. Olin huoneessa yksin 10-20 min ja olin jo luovuttamassa että lähden huoneesta katsomaan löydänkö mitään kun terapeutti tuli takaisin ja istui tuoliinsa hyvin tympääntyneen ja kyllästyneen näköisenä. Hän sanoi että kävi juuri irtisanoutumassa töistään ja se tulee voimaan jo ensi viikolla ja että hän on vain jo niin kyllästynyt etenemiseeni.  Minulle tuli kauhea hätä ja olisin niin halunnu...

Kävin vapaaehtoistyöhön liittyvässä koulutuksessa joka kesti neljä tuntia. Jotenkin hassua. Koko ajan oli tunne että olen niin väärällä puolen aitaa ja mietin että olenko ihan hullu kun yritän olla "voina molemmin puolin leipää" auttajana ja autettavana.  No mutta silti oli kuitenkin ihan erilaista "opiskella" traumoista ihan oppilaana kuin itse kokijana. Eli vaikka toisaalta tiesin että tämä on sitä minua niin kukaan muu ei tiennyt vaan olin ihan samanlainen opiskelija kuin muutkin. Ehkä siksi siitä koulutuksesta jäi myös aika paljon mieleenkin. Koulutuksen aiheena oli siis trauma ja resilienssi vapaaehtoistyön näkökulmasta. Traumoista Soili Poijula aloitti sillä että mistä tietää että traumasta on toipunut. Siitä että ihminen ajattelee että on riittävän hyvä, tarpeeksi arvokas. Peilisolut jäi sanana mieleen kuten itse resilienssi oli sanana uusi. Tunnetartuna jonka jo pieni vauva "saa".  Sen että jo siitä että miten ihminen on reagoinut tra...

Tajusin viime terapiassa taas selkeästi sen että sen moittivan äänen yksi iso tehtävä on peittää olotiloja ja tunteita. Olin lähettänyt terapeutille sähköpostia jossa kerroin tuon mitä edellisessä postauksessa. Kun sitten puhuttiin siitä sähköpostista tunsin kuinka joku tunne tai joku muu vaikea olotila alkoi nousta ja samantien meteli muuttui kovaksi ja vaativaksi. Ja niin se nouseva "joku" katosi ja jäi vain jonkinmoinen kevyempi ahdistus. Mutta nyt jotenkin tajusin sen siinä kohtaa, tajusin että tämä on se syy tässä kohtaa sille metelille, samalla kuitenkin ajattelin että on oikeastaan ihan liian pelottavaa kohdata niitä asioita, että en vain pysty. Vaikka toisaalta haluaisin vimmatusti jotenkin pakottaa itseni monenkin rajan yli mutta itse tilanteessa jänistän, sama ilmeisesti tässä. Toisaalta olen nyt kotona miettinyt että jos vaikka joku kerta uskaltaisinkin kohdata sen mitä nousee niin en edes osaisi käytännössä estää meteliä tulemasta siihen väliin...  Ja se...

Olen pohtinut asiaa joka jäi joku viikko sitten pyörimään mieleen. Terapeutti sanoi jotain, en nyt muista sanatarkasti mutta jotain siihen suuntaan että kun joskus käy niin että vedän takin kasvojeni eteen, niin että sen tarkoitus olisi hänen mielestään piilottaa jokin reaktioni (kasvojeni ilme) häneltä. No joka tapauksessa ei kyse ole ihan siitäkään, eli varsinaisesti en piilota mitään reaktiota. Osin joo. Mutta ilmeisesti kyse ois siitä että se on jonkun lapsiosan reaktio, kai. Siis vähän sellainen kun lapsi säikähtää tai pelästyy niin se menee piiloon esim viltin alle tms. Minusta siinä on juuri joku tuollainen, "turvan" hakeminen niin että menee "piiloon".  Sekin reaktio tulee jotenkin niin nopeasti etten itse tajua edes mutta siitä vähän päättelin että kyse on lapsen reaktiosta koska heti samantien iskee myös häpeä, joku ääni moittii päässä että "sinä olet aikuinen eikä aikuiset reagoi tuolla tavalla, että jumankauta ota nyt se typerä takki pois e...

Eka varsinainen psykofyysinen fysioterapia takana. Jännitti ihan mahdottomasti. Aluksi tehtiin ihan vain  hengityksen tarkkailua ja harjoiteltiin erilaisia hengitysjuttuja mitkä monet oli minulle tuttuja astman hoidossa. Oli tosi ahdistavaa tehdä perässä vaikka kyse oli vain siitä että pitää kättä rinnalla ja toista pallealla ja tarkkailee mitä tapahtuu. Minun piti koko ajan rauhoitella itseäni. Sain hallittua ahdistusta kuitenkin niin että onnistuin pääsääntöisesti, varsinkin kun ne oli tuttuja jo astman piiristä. Toisessa harjoituksessa tehtiin maadoittumista. Siinä olisi pitänyt tarkkailla sisäisesti mm sitä miten takamus ja reidet asettuu tuoliin ja mikä kohta kehosta osuu tuoliin jne. Tässä kohtaa ahdistus ja pakokauhu kävivät tosi korkealla ja pakenemisen tunne oli koko ajan läsnä isona. Päässä huudettiin lopettamaan ja sanomaan ettei tämä tunnu hyvältä. Mutta minun on vain niin vaikea näyttää että jokin on minulle liikaa. Ja nyt oli siinä se uusi ihminen jolle olisi pit...