Tänään terapiassa yritin olla jotenkin erilailla. Yritin olla kauhean läsnä ja jotenkin tilanteessa täysillä mukana. Yritin mahdollisimman usein katsoa terapeuttiin päin ja välissä jopa kasvoihinkin. Ajattelin että minun on pakko jostain päästä alkaa purkamaan näitä minun "rajoituksia" että en etene enää ollenkaan jos en saa potkittua itseäni jotenkin näiden kynnysten yli. Tein etukäteen listaa "rajoitteista/ongelmista" ja mietin että mikä on se mistä lähden tätä vyyhtiä purkamaan.
Listaan tuli
- puhumisen vaikeus
- tunteiden tunteminen
- tunteiden näyttäminen
- harjoitusten tekeminen
- kehon yhteyden saaminen
- sisäinen neuvottelu
- puolensa pitäminen
Mutta mikään näistä ei tuntunut taas itse terapiatilanteessa mahdolliselta joten extempore sain tämän idean että jos aloitan siitä että yritän olla tosi läsnä ja sietää sitä epämukavuutta mikä siitä tulee ja jos yritän myös mahdollisimman paljon ottaa katsekontaktia terapeutin suuntaan.
Pakko sanoa että tuo että yritin koko ajan pitää itseni läsnä ja tarkkaavaisena oli tosi rankkaa, olisi niin helppoa vaipua pieneen horrokseen. Ja siinä horroksessa on paljon turvallisempi ja tutumpi olo. Nyt aina kun tuntui että alan vaipumaan, hoin itselleni että nyt et pakene, ole tässä, katsele ympärillesi ja pidä katseesi terävänä. "Horrokseen" vaipumisen huomaan oikeastaan siitä että silmiini tulee hienon hieno sumuverho. Mitä "syvempi" horros, sitä vahvempi sumuverho. Ihan kuin katsoisi maailmaa likaisilla laseilla. Nyt aina kun verho ilmestyi, pakotin itseni taas tarkkaavaisemmaksi. Mutta vaikeaa ja ahdistavaa se oli!! Terapeutin "tarkkailun" kohteena olo on verhonkin kanssa vaikeaa mutta ilman sitä se on vielä vaikeampaa... Yhdessä kohtaa paine tuntui niin pahana että tunsin punastuvani sen alla häpeästä.
Tämä taitaa siis olla askel siihen suuntaa että päästään tunteita ja eri oloja olooni enemmän kuin normaalisti sillä että olen läsnä enkä päästä itseäni verhon taakse piiloon. Mutta raskasta se oli ja välissä tuli tunne että en kestä sitä vaan pitää paeta huoneesta tai päästä edes takin taakse piiloon (mikä on yksi normaaleista suojautumiskeinoistani terapiassa).
Katsekontaktissa onnistuin hieman enemmän kuin normaalisti. Normaalisti katson huoneeseen mennessäni terapeuttia ja ihan session alussa niitänäitä puhuessani mutta sitten en enää katso ollenkaan, joskus vähän sinne päin mutta en ollenkaan ota enää "katsekontaktia". Nyt pakotin itseni ottamaan katsekontaktin muutaman kerran ja vielä useammin katsomaan vähän sinnepäin. Mutta onpa sekin hirveää, sen aistii niin selkeästi ja voimakkaasti koko istunnon ajan sen että on ns "tarkkailun" kohteena. Joku osa sisälläni on hyvin, hyvin tietoinen tästä koko ajan ja välissä huutaa kauhuissaan "Se tuijottaa!! Se katsoo!! Älä katso minuun!" Mikä ihme tässä on, mistä tämä johtuu ja miksi siihen ei tule edes ajan kanssa helpotusta??? Viisi vuotta olen käynyt hänen luonaan kerran viikossa ja sen katseen kestäminen on ihan yhtä vaikeaa... Ja katsekontaktin ottaminen myös...
Kenen katseen alla osa kokee olevansa?
VastaaPoista