Tostaina kävin ekaa kertaa psykofyysisessä fysioterapiassa. Tai no ei se vielä ollut "varsinainen" kerta vaan vasta haastattattelukerta. Eli 40 min juteltiin siitä kuka olen ja mitä teen jne. Siis ihan vain yleisiä asioita.
Lopussa myös sitä että mitä tämä terapia on ja mitä se voisi olla minun kohdalla. Olin etukäteen päättänyt etten kertoisi minun rajoitteistani. Jos silleen vähän niiinkuin väkisten saisin itseni tekemään niitä pelättyjä harjoituksia kun ohjaaja ei osaa varoa teettämästä niitä tms. No, kun harjoitteista tuli puhe, eli hän kertoi millaisia harjoitteita voidaan tehdä, iski samantien paniikki ja hätä. Niinpä sitten sanoin etten ole traumaterapeuttini kanssa kyennyt minkäänlaisiin harjoitteisiin ja ne ahdistavat minua.
No fysioterapeutti selitti että tehdään minun tahtiin ja hän esittää että kokeillaanko tätä ja tuota ja sen mukaan mitä pystyn ja että lähetteen mukaan pääpaino on yli- ja alivireystilojen hallinnassa.
En tiedä... Huhhuh kyllä jännittää että miten tässä käy. Osa minusta haluaa niin hitokseen kyetä, koska jotenkin itsekin jo ajattelen että tämä kehontietous ja yhteys kehoon ja tunteisiin on nyt se klikki jonka ylittämällä alkaisin mennä isoin askelin eteenpäin. Eli haluan ihan vimmatusti haastaa itseäni tekemään asioita mutta tosipaikan tullen vallan ottaa osa joka ei vain kykene, ei sitten millään. ja jumittaa ja jumittaa.
Seuraavalla kerralla siirrytään siis jo tositoimiin, se aika kylläkin meni 3 viikon päähän. Eli nyt se asia pitää unohtaa hetkeksi etten ahdistu ja jännitä liikaa. Välttely kyllä onnistuu minulta tosi hyvin, osaan välttää asioita kyllä äärimmäisen hyvin. Toisaalta se on tosi suojaavaakin, mutta toisaalta se hidastaa etenemistä. Mutta kolmen viikon päästä siis tositoimiin. Nyt vain sovittiin aika ennen varsinaista traumaterapiaa (ovat samassa rakennuksessa ja kerroksessa) joten en tiedä tuleeko liian raskasta ensin olla siellä ja heti perään traumaterapia. Voi olla...
Kommentit
Lähetä kommentti