Turvattomuutta terapiassa

Terapiassa käsiteltiin sitä miten kehoni reagoi saamaani hyvään palautteeseen. Sykkeeni kohosi aika tavalla ja sen tasaamiseksi terapeutti ehdotti erästä hengitysharjoitusta. En ole oikein pystyny tämän  neljän vuoden aikana minkäänlaisiin harjoituksiin (paitsi sellaisiin missä tarvitsee vain kuunnella). Nytkin päässäni kävi kauhea mekkala ettei missään nimessä, pelottavaa, ahdistavaa, kamalaa. Mutta toisaalta halusin myös jotenkin tehdä sen jotta terapeuttini kokisi onnistumista sen suhteen. Ja niinpä päätin olla välittämättä kaikista varoituksista ja yrittää.

Harjoitus oli muuten ok tehdä mutta pari kertaa piti sen aikana jännittää koko kehoaan (istualtaan) ja se oli kyllä hitsin kamalaa. Se oli kyllä järkyttävän ahdistavaa. Tuli jotenkin todella turvaton olo, jotenkin että lasken kaikki suojakerrokseni pois ja olen täysin turvaton. Toisaalta en edes kyennyt tekemään sitä, en oikeasti jännittänyt juuri mitään, nostin hartioita korviin ja teeskentelin jännittäväni (no jos hän katsoi niin todennäköisesti huomasi, en tiedä). Päässä oli ihan kauhea meteli, huudettiin lopettamaan ja kuolemaan ja ahdistunutta ölämöintiä. Tein kuitenkin sen kaksi kertaa tuon jännittämisen kohdankin mutta oli se kyllä vaikeaa ja sitä turvattomuuden tunne. En muista olenko koskaan tuntenut oloani niin turvattomaksi tämän neljän vuoden aikana terapiassa. Enhän nyt koskaan koe oloani mitenkään turvalliseksikaan mutta nyt se oli erityisen turvaton. Tämä on kyllä mysteeri minulle vielä. Se miksi nuo harjoitukset yms on edelleen niin vaikeita.

Lisäksi on nykyään äärimmäisen tietoinen terapiassa katseen kohteena olemisesta, alusta asti olen ollut mutta jotenkin tämäkin on aina vaan tietoisempaa (päässä voi esim koko ajan yksi osa huutaa "älä katso minua"). Tämä on varmasti se asia minkä vuoksi en pysty terapiassa ”rentoutumaan” vaan olen koko ajan jännitystilassa ja varuillaan. Tämä on ehkä sekin mikä estää puhumistani, eli en kykene jotenkin rennosti ajattelemaan ja pohtimaan koska osa minusta on koko ajan tietoinen siitä että olen ”tarkkailun” ja katseen kohde. 

Tämä seikka myös estää minua itseäni katsomasta terapeuttia, varsinkaan silmiin. Kai se on just se että jos katsoo edes hänen kasvoihinsa niin jotenkin näkee juuri sen kuinka toinen katsoo sinua. Jos hän tekee jotain muuta, esim. katsoo tietokonettaan tms niin silloin heti kykenee katsomaan häntä ja olo on just sen hetken helpompi. Mistähän ihmeestä tämäkin juontaa ja miten ihmeessä saan siihen muutosta aikaan?? Se on varmaan joku osa joka koko ajan on tietoinen siitä katseesta ja kokee sen erityisen vaikeaksi. Mutta miten saada selville mikä osa ja miksi ja miten muuttaa tilannetta?