Huomenna olisi terapia. En ole nyt tuota oivallustani lähettänyt sähköpostilla terapeutille niinkuin yleensä teen vaan YRITÄN sen saada sanottua. Mietin että laitanko kuitenkin vähän vinkkiä sille jotta tietää että yritän puhua jostain koska muuten saattaa käydä niin että jänistän kokonaan enkä saa sanottua mitään. Mutta toisaalta ajattelin että en laita koska jos en saa sanottua, se harmittaa ihan hitokseen mutta voisi taas tehdä sen että pakottaa seuraavan kerran sanomaan.
Olen kovasti "mielikuvaharjoitellut" sitä että miten ja missä järjestyksessä sanon. Olen myös kirjoittanut asian sähköpostini luonnoksiin jotta voin tarvittaessa vaikka luntata sieltä. Mutta tämä mielikuvaharjoittelukin tuo sen saman tunteen. Heti kun ajattelen että minun pitäisi sanoa sanat ääneen, tulee hirveä ahdistus ja epävarmuus ja tunne että olen täysin väärässä, oivallus on idioottimainen ja tyhmä ja kaukana oikeasta totuudesta.
Eli MIKSI oivallukset yms tuntuvat täysin oikeilta ja varmoilta kun kirjoitan ne mutta heti kun ajattelenkin niistä puhumista, se muuttuu ihan yhtä varmana vääräksi ja tyhmäksi. Tulee kauhea häpeä että miten edes kehtaan esittää noin tyhmiä teorioita. Nytkin on kauhea tarve kuitenkin kirjoittaa tämä kaikki terapeutille ja lähettää sähköpostilla jolloin asia tuntuu oikealta ja siitä puhuttaisiin huomenna mutta niin että minun ei tarvitse kertoa näistä ääneen vaan hän tietää jo ja sitten vaan hän kertoo omista huomioistaan ja mitä mieltä hän on ja mitä voimme tehdä asialle ja miten tämä vaikuttaa yms yms jne jne ja tästä sitten yhdessä keskustellaan.
Yksi selitys on se että havannoiva järkiminä on se joka kirjoittaa mutta ihan joku muu se joka puhuu (tai yrittää puhua) ja se onkin tosi epävarma osa se.
Kommentit
Lähetä kommentti