Etenemisen vaikeus

Tuo edellinen suunnitelma meni täysin pieleen. 

Oikeastaan se kaatu jo session alussa kun terapeutti sanoi että sairaanhoitopiirissä aloitetaan hoitojen pituuksien seuranta ja että hänen pitää nyt sulkea hoitokokonaisuus ja avata se uudelleen sen vuoksi. Ja hän kysyi sitäkin että mitä jos minulla ei olisi ollenkaan tapaamisia missään. Sehän sai minun sisäisen metelin niin karmeaksi että ei mitään toivoa että oisin enää voinut puhua siitä mistä aioinkaan. Pelko siitä että taas joku muu kuin minä lopettaa tämän hoitosuhteen!! Niinhän kävi sen mielenterveyshoitajan kanssa jonka luona kävin yli 6 vuotta, hän lopetti sen koska koki että en edisty enää ja olen liian hankala ja sanoi että lopetus tulee oli tilanne mikä hyvänsä siinä kohtaa. 

Tämä traumaterapeutti sanoi kyllä että onneksi seuranta alkaa nyt vasta mutta silti on pelko siitä että joku täysin minulle outo ihminen katselee minun tiedostojani ja toteaa että olen käyttänyt jo resursseja liikaa eikä toivoa etenemisestä enää ole ja käskee lopettaa hoitosuhteen. 

Loppukerrasta sain taas pahoja "poissaolokohtauksia" jotka johtuivat sekä tuosta pelosta mikä iski kuin myös siitä että yritin niin kovasti saada sanottua sitä mitä olin suunnitellut. 

Nyt olen miettinyt sitä että mikä ois tilanne jos ei olisi hoitosuhdetta mihinkään tahoon. Pärjäisin kyllä näennäisesti, niinkuin olen aina pärjännyt. Ulkoinen minä eli suorittaja hoitaisi edelleen mm työn ja muun. Mutta tavoitteisiini en ehkä yksinään koskaan pääsisi, en seurustelun enkä muunkaan suhteen. 

Olen vain niin järjettömän hidas, minussa on niin juurtuneet syvälle kaikki jutut että niitä on vain niin vaikea murtaa. Vaikka kuinka päätän ja haluan niin se ei vain onnistu. 

Terapeutti on motivaatiotani kehunut moneen otteeseen ja en ole kertaakaan koko 4.5 v aikana peruuttanut terapiakertaani eikä puhettakaan että olisin jättänyt menemättä. Näin on aina ollut, olen niin harvoin sairas että sairauskaan ei ole ollut peruutuksen syynä kuin kerran koko 12 v aikana ja silloinkin kyse oli lapseni sairaudesta. 

Mutta silti etenen niin hitaasti että itsellänikin kärsivällisyys tahtoo monesti loppua ja usko siihen että se edes olisi mahdollista.