Epävarmuus ajatuksissani

Tajusin siis tuon edellisen asian kesken terapiatunnin ja kamppailin kovasti että saisin sen kakaistua siinä jo ulos. Jossain vaiheessa terppa kysyikin että mitä mietin ja oli ihan hilkulla että olisin saanut sanottua, jos terppa ois vielä minuutin odottanut hiljaa niin ehkä olisin saanut sen sanottua. Tämä on yksi niistä "isoista" ongelmista minkä yli minun pitäisi päästä jotta olisin Kelan terapiakykyinen. Eli pitäisi pystyä sponttaanisti sanomaan asiat mitkä on mielen päällä tai kyetä "keskustelemaan" enemmän asioista terapiassa. 

Kotimatkalla mietin tuotakin että mikä ihme siinä on etten vain pysty heti sanomaan vaan kirjoitan terpalle sitten kotona sähköpostia (ja hyvin usein sen tai seuraavan päivän aikana). Mietin että voiko se olla niin yksinkertainen kuin että en uskalla sanoa mitään ennenkuin olen asian itsekseni pohtinut ns valmiiksi/varmaksi. 

Exä kun hallitsi ajatuksianikin. Exä kun kysyi että mitä mietin, niin ei riittänyt että sanoin "en mitään" kun en halunnut avata ajatuksia, vaan exä painosti aina kertomaan. Väitti että se on merkki että ajattelen toista/toisia miehiä tai pettämistä tms luvatonta jos en heti hänelle kerro mitä ajattelen. Enkä saanut jäädä miettimään että mitä sanon koska se oli merkki että yritän keksiä jotain valhetta. Ja exähän tivasi heti jos vähänkin vaivuin ajatuksiini. Niinpä minä kehittelin itselleni läjän ”vara-ajatuksia” jotka opettelin ulkoa. Eli kun mietin omiani joita en halunnut avata exälle niin exän kysyessä saatoin suoraan miettimättä sanoa jonkin näistä ”vara-ajatuksista” ja yleensä ne upposivat. Näin sain välissä itselle tilaa miettiä mitä halusin. Lisäksi osasin katsoa telkkaria vaikka olin täysin omissa ajatuksissani eli en näyttänyt siltä että mietin vain jotain ja osasin kuitenkin kertoa exälle telkkariohjelmastikin tarvittaessa.

Mutta jos ja kun halusin joitain ajatuksiani avata exälle niin ne piti miettiä etukäteen hyvin selviksi ja varmoiksi, niin että osaan ne perustella ja että oikeasti uskon niihin koska hyvin usein exä hyökkäsi mielipiteitteni ja ajatusteni kimppuun kumoamalla ne ja hän oli hyvä siinä. Hän sai lähes aina minut epävarmaksi ja tuntemaan oloni tyhmäksi oman mielipiteeni kanssa. 

Lisäksi minun ei saanut vaihtaa mielipidettä eli jos johonkin ajatukseen päädyin, se oli sitova loppuelämän ja minun piti se muistaa koska jos en itse muistanut niin exä kyllä muisti ja heti huomautti jos sanoinkin toisella kertaa eri tavalla. Jos vaikka yritin selittää hänelle että miksi olin joskus tehnyt jonkun niin tai reagoinut noin ja myöhemmin en ajatellutkaan siitä enää niin tai se oli muuten vähän muuttunut, exän mielestä se ei mene niin, vaan yritän keksiä aina vain uusia tekosyitä ja yritän selitellä jne jne.

Ja exä oli kyllä huippu siinä kuinka se osasi halveksua toisten mielipiteitä, ja muutenkin se on sellainen tyyppi joka vasiten käy toisia aina kiihyttämässä ja itse on kuin viilipytty.

Eli onko se tämä, että minun on jotenkin pakko saada asiat ensin omassa päässä ”varmoiksi” ennen kuin uskallan ne ääneen sanoa terapeutille? Vaikka tiedän sen että hän ei epäile niitä, ei halveksu eikä tuomitse tai moiti. Erosta kuitenkin on jo 11 vuotta ja silti edelleen hän vaikuttaisi minuun näin paljon....